Voimalaji

Mummu oli pitkään sairaalassa. Lähes kaksi vuotta. Kävin häntä katsomassa melko usein. Puhuimme niitä näitä, tavallisia asioita. Monesti ihmettelin, että kuinka hän jaksaa suhtautua asioihin uskomattomalla positiivisuudella, vaikka varmasti sairaalassa olo tuntui toisinaan varsin viheliäiseltä. Seurakin kun tuntui olevan sairaalassa niin kehnoa. Suurin osa täysin "horiskoja, joista ei oo puhekaveriksi."

Viimeksi, kun kävin sairaalassa, jäin miettimään, milloin mummusta oli tullut niin pieni ja minusta näin iso. Mihin oli hävinnyt voima noista käsistä, joilla oli kudottu, ommeltu, lypsetty, leivottu, niitetty, hoidettu eläimet ja lapset...Nyt niillä jaksoi enää hädin tuskin syödä itse! Mutta se heikkous oli vain pintaa. Henkinen voima, iän tuoma kokemus ja vaisto on meille nuoremmille ollut monesti tarpeen. Mummun yli 70-vuotiaat lapsetkin kysyivät usein neuvoa äidiltään. Oman elämäni kiperistä tilanteista minun ei ole tarvinnut sanoa sanaakaan ja silti, mummu on saattanut tuumata, että "Niinpä niin. Mutta asiat selekenee, ku vaan alakaa tekkeen ja antaa toisten olla."

Vaan entä nyt. Toissa päivänä hän päätti, että nuoremman polven on aika pärjätä omillaan.