Apinaloikka

Eilinen konsertti oli väkevä kokemus ja täynnä tunteen paloa. Aika ei enää ollut. Olo oli kuin Aleksis Kivellä, "kaukana kavala maailma". Vaikka alkuun Wagnerin Tristanin ja Isolden Prelude & Liebestod pusersikin minusta muutaman liikutuksen kyyneleen. Ne minulla oli lupa pyyhkiä ystäväni paidanhihaan.

Toinen puoliaika nielaisi täysin mukaansa ja loppu tuli yllätyksenä. Mitä ihmettä, ihmiset antavat jo aplodeja? Nytkö tämä jo loppui? Ei kai sentään? Nämä olivat olleet meille molemmille elämämme nopeimmat tunnit. Paluu tähän hetkeen kesti tovin, mutta siitä huolimatta keskustelu alkoi edetä kiivaana. Jopa niin kiivaana, että poiskävellessä olimme molemmat jäädä auton alle. Suojatiellä. Wunderbaumit keikkuen, jyskyttävä timmirassitoyota oli vähällä toimittaa meidät jalat poikkinaisina sairaalaan. Eloonjäämisvaisto on kai sittenkin olemassa. Oli nimittäin sen laatuinen loikka, jonka tein viimetipassa sääret auton puskuria hipoen, vaikka muutoin korkeakorkoisilla saappailla kävely oli osoittautunut toivottomaksi loska/jääkelillä. Siinäpä sitten tienpientareella odottelimme pulssin tasaantumista ja sitä, että säikähdyksestä veltoksi heittäytyneet jalat taas kykenisivät toimimaan. Illan musiikkiannin analyysikin unohtui hetkeksi kokonaan...Mutta vain hetkeksi.
***
Lähempänä puolta yötä kotiovella saatoin tyytyväisenä ajatella, että en jäänyt auton alle ja että sieluuni oli taas ommeltu yksi paikka lisää. Eikä siihen tarvittu paljon, vain muutama sana ja se, että on. Sanoin lähtiessä ystävälleni, että varsin moni mies voisi ottaa hänestä oppia.