Merkintöjä hääjuhlista
Tänä aamuna jouduin juomaan kahvini mustana. Puolikas mukillinen kahvia tarvitsee kaksi senttiä maitoa seurakseen, mutta menihän se tämän kerran ilmankin.
***
Kolme päivää Helsingissä on takana. Edellisestä reissusta onkin aikaa...vähintään kolme vuotta, koska matkoja lentokentälle ei lasketa. Useinkaan en viihdy Helsingissä, mutta tällä kertaa voin sanoa, että olisin voinut olla pidempään. Häät, joiden vuoksi sinne menin, olivat pienet ja kauniit. Kirkossa nuori pappi piti humoristisen vihkipuheen ja Herran siunauksessa hän esitteli erinomaisia laulajan taitojaan. Samettibleiserinen valokuvaajamies hiippaili äänettömästi kameroineen hääparin ja juhlaväen keskuudessa niin kirkossa kuin hääjuhlassakin.
Hääjuhlassa hauskaa riitti perinteisten puheiden merkeissä sampanjalaseja kilistellen. Toki katselimme myös tuoreen avioparin polttarikuvia ja lapsuuden parhaita otoksia. Perinteistä häälinjaa ei silti noudatettu leikkien suhteen. En muista ainuttakaan tekohauskaa leikkihetkeä. Tai sitten olin vain juuri sillä hetkellä ihailemassa kaunista merimaisemaa, vaikka kylmä pohjoistuuli kirvisteli tuimasti. Mutta tietysti olin paikalla, kun tenorikvintetti esitti hempeitä rakkauslauluja. Hyvin he lauloivat, eivätkä lainkaan mitään simppeliä ohjelmistoa. Ei minusta silti tullut edelleenkään tenorilaulun ystävää.
Vieraiden joukosta löytyy aina niitä, jotka rutisevat joka asiasta. Milloin ruoka on huonoa, ohjelma tylsää, morsiammen puku tökerö tai juhlapaikka huonosti valittu. Hyvänen aika, olisivat tyytyväisiä, että juuri heidät on haluttu kutsua pieneen juhlaan, johon vain harvat ja valitut ovat läpäisseet kutsuseulan! Näitä rutisijoita ei ilahduttanut edes ilmainen booli, eikä avoin baari. (Panin merkille, että viiden, ässää sihauttelevan tytön seurue kävi aina yhdessä ostamassa jokaiselle samanlaisen drinkin. Tiedättehän, sellaisia imelän värisiä paperivarjodrinkkejä.)
Minulla ainakin oli hauskaa ja äidin ompelema Audrey Hepburn –henkinen puku oli loistava. Lisäksi nuttura onnistui tällä kertaa niin erinomaisesti, että jopa Audrey itse olisi ollut minulle kateellinen.
***
Kolme päivää Helsingissä on takana. Edellisestä reissusta onkin aikaa...vähintään kolme vuotta, koska matkoja lentokentälle ei lasketa. Useinkaan en viihdy Helsingissä, mutta tällä kertaa voin sanoa, että olisin voinut olla pidempään. Häät, joiden vuoksi sinne menin, olivat pienet ja kauniit. Kirkossa nuori pappi piti humoristisen vihkipuheen ja Herran siunauksessa hän esitteli erinomaisia laulajan taitojaan. Samettibleiserinen valokuvaajamies hiippaili äänettömästi kameroineen hääparin ja juhlaväen keskuudessa niin kirkossa kuin hääjuhlassakin.
Hääjuhlassa hauskaa riitti perinteisten puheiden merkeissä sampanjalaseja kilistellen. Toki katselimme myös tuoreen avioparin polttarikuvia ja lapsuuden parhaita otoksia. Perinteistä häälinjaa ei silti noudatettu leikkien suhteen. En muista ainuttakaan tekohauskaa leikkihetkeä. Tai sitten olin vain juuri sillä hetkellä ihailemassa kaunista merimaisemaa, vaikka kylmä pohjoistuuli kirvisteli tuimasti. Mutta tietysti olin paikalla, kun tenorikvintetti esitti hempeitä rakkauslauluja. Hyvin he lauloivat, eivätkä lainkaan mitään simppeliä ohjelmistoa. Ei minusta silti tullut edelleenkään tenorilaulun ystävää.
Vieraiden joukosta löytyy aina niitä, jotka rutisevat joka asiasta. Milloin ruoka on huonoa, ohjelma tylsää, morsiammen puku tökerö tai juhlapaikka huonosti valittu. Hyvänen aika, olisivat tyytyväisiä, että juuri heidät on haluttu kutsua pieneen juhlaan, johon vain harvat ja valitut ovat läpäisseet kutsuseulan! Näitä rutisijoita ei ilahduttanut edes ilmainen booli, eikä avoin baari. (Panin merkille, että viiden, ässää sihauttelevan tytön seurue kävi aina yhdessä ostamassa jokaiselle samanlaisen drinkin. Tiedättehän, sellaisia imelän värisiä paperivarjodrinkkejä.)
Minulla ainakin oli hauskaa ja äidin ompelema Audrey Hepburn –henkinen puku oli loistava. Lisäksi nuttura onnistui tällä kertaa niin erinomaisesti, että jopa Audrey itse olisi ollut minulle kateellinen.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home