Lainaa vain

Yleisluontoisen elämänvitutuksen laimennettua olen tuntenut oloni hyväksi. Tätä on nyt kestänyt noin kuukauden, ja vähitellen alan tottua tähän oloon. Jollain tasolla olen silti varautunut, ja näin on hyvä. "Itku pitkästä ilosta" sanonta mielessäni odottelen syksyä. Tämä lapsuudenkodissa alati hoettu sananlasku mielessä alan kai vähitellen tulevien kuukausien aikana jälleen vetäytyä omaan synkkään pienenpieneen ankeuteeni. Ensimmäisiä merkkejä on jo ilmassa.

***

Koska olen kirjoittanut jo kaksi tyttäreeni liittyvää postausta, menköön kolmaskin. Tyttäreni (9-vuotta) aikoo nimittäin muuttaa kotoa pois kuuden vuoden kuluttua.

Hänellä on selvät suunnitelmat. Ensinnäkin hän aikoo mennä yliopistoon Helsinkiin tai poliisikouluun Tampereelle. Lukio ei kuulemma kiinnosta. Asunnon on oltava "sellainen kuin L:lla", eli avara yksiö lähellä kaupungin keskustaa. Sen kalusteetkin on jo valmiiksi suunniteltu; sohvan tyttäremme ostaa meiltä viidellä eurolla, tietokoneen yhdellä. Loput tavarat "ostetaan yhdessä poikaystävän kanssa". Tyttäreni aikoo hankkia myös koiran, sellaisen "älykkään, vaikkapa dalmatialaisen" (elokuvista opittu harha).

***

Katselen tyttäreni leikkimistä pehmoleluilla ja nukkekodilla. Mielikuvitus lentää, arki muuttuu saduksi. Hankalat asiat kääntyvät tyttäreni mielessä leikin kautta tutuiksi ja turvallisiksi; "nukkekodissa on tänään näyttö, tuu äiti kattoon." Huoneet on järjestelty jälleen kerran uudelleen. Kohta on muutto edessä; lapset ovat jo siirtyneet katolle odottamaan lähtöä.

Joskus tuntuu, että haluaisin pysäyttää hetken, estää kasvun ja muutoksen.