Taitavan äidin tytär

Menneenä viikonloppuna nautin auringosta, uiskentelin ja vietin muutenkin rauhallista aikaa itseni kanssa. Toivuin sukulaisista ja heinäkuun levottomuudesta. Joopa joo. Perjantaina äiti ilmoitti, että juhlakretonkini ompelu on kriisissä. Täytyy tulla sovittamaan. Käytännössä tämä tarkoitti koko viikonlopun hyvien suunnitelmien tuhraantumista. Jos ne häät eivät olisi jo viikon päästä, en olisi lähtenyt mihinkään. Kun matkustaa runsaan sadan kilometrin päähän, niin ei viitsi samantien lähteä takaisin. Ainakin yksi yö on oltava siellä. Eikä sukulaisilta voi välttyä parhaalla tahdollakaan. No, tulipahan saatua samalla tieto tulevan talven keleistä. Mummu tiesi kertoa, että lunta on luvassa paljon ja kireitä pakkasia helmikuussa. Lumi saattaa tulla jo aikaisin tänä vuonna. Nämä sääennustukset perustuvat kuunsyntymiseen, nyt käsillä olevaan säätilaan, kasvikunnan tarkkailuun ja ties mihin käen kukuntaan. Sinänsä arvostettava taito.

Nyt juhlamekon kriisi on selvitetty ja se valmistunee ensi perjantaihin mennessä. Jos minulta kysytään, niin minun mielestäni mekossa ei ollut alunperinkään mitään vikaa. Minun suunnittelema malli ja mittojen mukaan murretun violetista satiinikankaasta leikattu. Senhän pitäisi istua kuin nappi. Mutta niin vain kävi, että siinä jakkaralla seistessäni äiti pisteli saumat nuppineuloja täyteen. Eli jotain vikaa siinä kai oli. Amatöörin silmä ei vain kaikkea huomaa. Mekon neulottamisen jälkeen sen riisuminen olikin varsinainen taidenumero. Juuri mikään ei ole tympeämpää, kuin pienet pistot ympäri ruumista. Kylkiin ja ristiselkään ne tuntuvat pahimmin, eivätkä missään tapauksessa ole verrattavissa miellyttävään akupunktioon.

Vielä lähtiessäni tsemppasin äitä, että tulevissa hääjuhlissa sulhasen suvussa kukaan ei ole ammattiompelija, eivätkä he harrastelijoina yllä koskaan huipulle. Morsianta, saati hänen sukuaan, en tunne, joten sen osalta on aivan sama. On rankkaa, kun on taitavan äidin tytär.
***
Viisi päivää aikaa kerrata tanssiaskeleita.