Nimikiista

Oppilas ilmoitti eilen, että hän on vaihtanut nimensä. Häntä pitää kutsua nykyään hänen ensimmäisellä nimellä, eikä sillä toisella, jolla minä olen häntä puhutellut jo viisi vuotta (ja jota hänen vanhempansa yhä käyttävät.) Kysyin, miksi tyttö oli halunnut vaihtaa hyvän nimen? Vastauksena oli vain, että siksi, kun hän halusi. Ja että ensimmäinen nimi on enemmän rock. Rock! Siis mitä?! Minun mielestä hänen uudessa nimessä ei ole mitään rokkia. Sen nimisiä on miljoona. Vanha oli sentään persoonallinen.

Mutta oli aika, jolloin minäkin olisin halunnut jonkin toisen nimen. Se vain, että en olisi ottanut käyttööni toista nimeäni. Se olisi ollut matka ojasta allikkoon. Sen sijaan olisin niin mielelläni ollut Piia tai Mari, niinkuin kaikki muutkin. Ei riittänyt, että erottui joukosta ilmankin, vaan vielä nimikin oli sellainen. Mietin usein, että missä ihmeen astraalitodellisuudessa vanhemmat olivat olleet keksiessään nimeä minulle. Sitten kävi kuitenkin niin, että yläasteen aikana nimi alkoi avautua minulle aivan uudesta näkökulmasta ja siitä tuli oikein hyvä. Enää en vaihtaisi sitä mihinkään. En Piian tai Mariin. Lapsena harmitti, että itsensä esitellessä joutui aina toistamaan nimensä, mutta nykyään siitä voi olla jo ylpeä. Muistavatpa ihmiset minut paremmin.

(Yritän opetella oppilaani uuden nimen, vaikka toivonkin, että hän päätyisi takaisin entiseen kutsumanimeensä.)