Noidannuoli, taas

Pari päivää sitten puhuin vanhenemisesta. Että minä en aio vanhentua, en ainakaan henkisesti. Fyysiset rajat taitavat tulla ensimmäisenä vastaan. Kuten esimerkiksi se, että valvoisi vuorokausitolkulla ja pystyisi silti toimaan kuin kuka tahansa. Ei, ei. Nykyään yöt ovat nukkumista varten ja jos jostain syystä pitää valvoa, niin sitten seuraavat kaksi päivää menevät horroksessa. Niin se on. Mutta fyysinen vanheneminen ei ole onneksi edennyt tämän pidemälle. (Tähän ei siis huomioida silmänympärysten rypistymistä, josta ystäväni jaksaa aina muistuttaa. Olen kuulema liian huolettomasti ja liikaa ulkona säällä kuin säällä. Mitä! Liikaa ulkona!)

Julkinen sektori erottelee myös mielellään kremppaantuneet vetreistä varsoista. Viime päivinä, mummontappokelien aikaan, kaupunki on tarjonnut ilmaista harjoitusta siihen, kuka pysyy parhaiten pystyssä hiekoittamattomilla, veden kruunaamilla lähiön pyöräteillä tuulen puhaltaessa vähintää 13m/s. Muutamia harjoituksia siis suoritettuna ja niistä selviytyneenä voin hurrata itselleni ja aloittaa taas hengittämisen. Silti, noidannuoleen taipuvaisena voin tuntea jotain kummaa kolotusta selän puolella...Kolotukseen ei tietysti auttanut se, että tämän päivän treeneissä muuan nainen halusi esittää kenties parhaimman show-hyppynsä ja heittäytyi päin minua. Minä lensin lattialle ja kieriskelin ihmisten jaloissa päätäni varjellen. Selkään sattui pirusti. Kaiken lisäksi nainen käänsi tilanteen niin, että minä muka olin se, joka tunaroi. Kuka käski hänen hypätä toistuvasti viitosella, kun toiset tekivät sen vasta seiskalla...Anteeksi hän ei minulta pyytänyt. Ei tietenkään.

Nyt kyllä sanoisin, että olo tuntuu vanhalta ja vaivaiselta. En muista miten Arto Melleri sen tarkalleen ottaen muotoili runossaan, jonka joskus näin lehdessä. Jotenkin näin se meni: " Olen erilainen nuori, ikäni puolesta, jostain skeittilaudan ja rollaattorin välistä." (Korjatkaa, jos meni väärin.)