Keinutuoli

Kotonani on keinutuoli, joka on isoisoäidin peruja. Se on kuulunut tavaroihin, jotka hän toi tullessaan miniäksi 1930-luvulla. Keinutuoli on alunperin ollut tummaksi ootrattu, mutta joskus uudistusten huumassa se on saanut valkoisen maalipinnan. Kestävää tekoa.Sitä ei ole kuulema koskaan, ikinä korjattu mistään. Pitkät ja jykevät jalakset ovat kestäneet kulutusta hyvin. Eivät ne tietenkään enää ole niin pyöreän kauniisti kaartuvat kuin ehkä uutena, mutta ei pieni kuluminen vielä ratkaisevasti vaikuta keinumisen laatuun.

Keinutuoli tai kiikku, niin kuin sanotaan, on ensisijaisesti ollut isännän istuin. Joskus harvoin emännän. Meidän kiikussa eivät oikein kumpikaan viihtyneet. Muistan isäni istuneen siinä muutaman kerran ja ottaneen torkut. Hän heilautti kiikun taakse, aivan ääriasentoon ja jotenkin pysytti sen siellä. Alkoi sitten samantien kuorsata. Mutta noin yleensä hän koki olevansa liian nuori kiikkustuoliin. Isoisoäiti itse istuskeli siinä mielellään tai istutti vieraitaan. Kiikkua kai pidettiin enemmän vanhojen ja arvokkaiden vieraiden istuimena. Huomaan itsekin edelleen tarjoavani sitä ensimmäisenä vanhemmille vieraille. Voi häpeää, jos istuisin levollisena kiikussa, kun mummu joutuisi olemaan kovalla tuolilla.

Jo edesmennyt kissani omi keinutuolin jossain vaiheessa itselleen ja oli siitä äärettömän mustasukkainen. Kerrankin mummu tuli käymään ja oikeutetusti istui kiikkuun. Kissa huomasi tämän ja tuli viereen tuijottamaan mummua hyvin loukkaantuneen näköisenä. Istui ja tuijotti. Aikansa tuijottivat toisiaan. Kun mummu lopulta lähti kahvikupposen ääreen, kissa valloitti paikkansa eikä liikkunut siitä enää samana päivänä. Eivät vaivanneet nälkä, jano eivätkä muutkaan tarpeet. Hyvä, jos uskalsi silmänsä ummistaa.