Extreme-elämää

Luutunut minäni vastasi eilen puhelimeen. Äiti siellä soitteli. Yleensä hän soittaa vain mikäli hänellä on tärkeää asiaa. Eilen kyselikin muuten vain kuulumisia, höpötteli niitä näitä.

Kysyi olemmeko hillastaneet. Itse asiassa en ole hillastanut noin viiteentoista vuoteen, joten kysymys herätti kummastusta ja närkästystä; äitini ei siis tunne minua, koska jos tuntisi, ei kysyisi tuollaista! Muistot hillasuolla kykkimisestä paarmojen ja sääskien syötävänä olemisesta eivät vielä ole kultaantuneet niin paljoa, että suostuisin suolle.

Utelipa vielä olenko menossa yöttömän yön raveihin ensi viikonloppuna. En ole. En erityisesti pidä hevosista, enkä urheilusta, enkä varsinkaan niiden yhdistelmästä. En ole siis koskaan käynyt raveissa, tuskin koskaan edes suunnitellut sellaista. Ehdin jo närkästyä toisen kerran äidilleni; että kehtaa tuollaista kysyä!

Hieman myöhemmin ymmärsin olleeni kalkkis. Olen kangistunut pieniin ympyröihini, kuljen eteenpäin laput silmillä. Rakennan ennakkoluuloista ja stereotypioista muuria, jonka ylittäminen on päivä päivältä vaikeampaa. Äitini on paljon viisaampi ja avoimempi asioiden suhteen. Hän ei myöskään ole ilmiselvästikään luokitellut minua (ja perhettäni) johonkin tiettyyn karsinaan. Hänen mielestään ei ole outoa, että lähtisin raveihin. Minusta itsestäni se olisi.

***
Kaivan tänään virkistyskartan esiin. Etsin lähimmän hillasuon näköisen alueen ja suuntaan sinne viikonloppuna. Mutta ensin käyn niissä raveissa.