29.4.05

Heja!

Bussissa viereeni istui vanhahko mies. Hän alkoi puhumaan minulle. Olin suorastaan shokissa. Miksi kukaan puhuisi kenellekään bussissa! Outoja ihmisiä! Pitävät vielä hulluna! Sitten tajusin, että mies puhui todellakin minulle. Ruotsiksi. Mikäpä siinä. Keskustelu eteni ”kaunis ilma, mukava kun tulee kesä, toivottavasti on lämmin vappu” –tasolla. Samalla selvisi, että mies oli nuoruudessaan ollut Ruotsissa töissä ja nykyään puhuu naapurin kieltä silloin tällöin ihan vaan piruuttaan. Hauskinta se on kuulema siellä ”häävimmän väen” tavaratalossa. Javisst.

Löytö

Ratkesin jälleen tuhlaushommiin. Löysin kirpputorilta lempisäveltäjäni Pärtin De Profundis - levyn. Maksoin siitä yhden euron. Hassua kuinka halvalla voikaan ostaa lähes täydellistä musiikkia.
Raha tuo sittenkin onnea!

28.4.05

Keinutuoli

Kotonani on keinutuoli, joka on isoisoäidin peruja. Se on kuulunut tavaroihin, jotka hän toi tullessaan miniäksi 1930-luvulla. Keinutuoli on alunperin ollut tummaksi ootrattu, mutta joskus uudistusten huumassa se on saanut valkoisen maalipinnan. Kestävää tekoa.Sitä ei ole kuulema koskaan, ikinä korjattu mistään. Pitkät ja jykevät jalakset ovat kestäneet kulutusta hyvin. Eivät ne tietenkään enää ole niin pyöreän kauniisti kaartuvat kuin ehkä uutena, mutta ei pieni kuluminen vielä ratkaisevasti vaikuta keinumisen laatuun.

Keinutuoli tai kiikku, niin kuin sanotaan, on ensisijaisesti ollut isännän istuin. Joskus harvoin emännän. Meidän kiikussa eivät oikein kumpikaan viihtyneet. Muistan isäni istuneen siinä muutaman kerran ja ottaneen torkut. Hän heilautti kiikun taakse, aivan ääriasentoon ja jotenkin pysytti sen siellä. Alkoi sitten samantien kuorsata. Mutta noin yleensä hän koki olevansa liian nuori kiikkustuoliin. Isoisoäiti itse istuskeli siinä mielellään tai istutti vieraitaan. Kiikkua kai pidettiin enemmän vanhojen ja arvokkaiden vieraiden istuimena. Huomaan itsekin edelleen tarjoavani sitä ensimmäisenä vanhemmille vieraille. Voi häpeää, jos istuisin levollisena kiikussa, kun mummu joutuisi olemaan kovalla tuolilla.

Jo edesmennyt kissani omi keinutuolin jossain vaiheessa itselleen ja oli siitä äärettömän mustasukkainen. Kerrankin mummu tuli käymään ja oikeutetusti istui kiikkuun. Kissa huomasi tämän ja tuli viereen tuijottamaan mummua hyvin loukkaantuneen näköisenä. Istui ja tuijotti. Aikansa tuijottivat toisiaan. Kun mummu lopulta lähti kahvikupposen ääreen, kissa valloitti paikkansa eikä liikkunut siitä enää samana päivänä. Eivät vaivanneet nälkä, jano eivätkä muutkaan tarpeet. Hyvä, jos uskalsi silmänsä ummistaa.

27.4.05

Ollapa rikas

Tällä viikolla olen viettänyt luksuselämää ja kuluttanut rahaa todennäköisesti seuraavienkin vuosien edestä. Olen ostanut levyn, kengät ja hajuveden. Tunnen hirvittävää syyllisyyttä mokomasta tuhlailusta.

Hetken jo harkitsin ostavani auton (siis, jos olisi sitä ylimääräistä massia). En noin yleensä välitä autoista, mutta näin sattumalta aivan tavattoman herkullisen auton, jonka ohjaimiin voisin istua milloin tahansa. Melko rouhee peli. Punaisena, kiitos.

26.4.05

Iltamiete

Konsertti takana. Vireystaso on vielä liian korkealla, että voisi mennä nukkumaan. Paikalla oli mukavia ihmisiä. Hyvä tunnelma. Samalla taisin lupautua basistiksi tulevalle itäisen euroopan kiertueelle. Viime bassoilusta onkin aikaa. Nyt jännittää.

Hiippailen liian suuressa flanellipyjamassa levottomana ympäri asuntoa. Ajattelen tätä päivää. Oppilaani toi minulle lahjan. Oli ostanut sen Turkin matkalta. Olin niin yllättynyt, että melkein itkin.

Rouvaskaisia harrasteita

Säikähdin tänään varpaitani.

Syy siihen löytyy äidistäni, joka sai houkuteltua minut mukaan kynttilä-varvashoitoiltaan. Koska en keksinyt parempaakaan tekemistä, lähdin liottelemaan varpaitani tuntemattoman rouvashenkilön uuden omakotitalon täydellisen keittiön laatoitetulle lattialle asetettuun muoviämpäriin.

Aluksi luulin koko varvashoitojutun olevan vitsi. Ei se ollut, vaan totista totta. Liottelu ei riittänyt, vaan aseteltiinpa vielä kurkkuja kasvoille. Ovelaa, sanon minä.

Siinä istuin varpaat ämpärissä, kurkut kasvoilla ja kuuntelin kynttiläkonsultin myyntipuhetta. Täysin mahdotonta olisi ollut livahtaa huomaamatta pois paikalta, joten kuuntelin kiltisti kuinka upeita, ihania, rentouttavia, kauniita ja ehdottomasti tarpeellisia juuri nämä kynttilät ovat. Hinnasta ei tietenkään ollut mitään puhetta. Kotona esitettä tarkemmin tutkiessani huomasin tuikkujen hinnan olevan 8 euroa 12 kpl:een pakkaus. Hohhoijaa. Turha lienee erikseen mainita etten ostanut mitään.

Liottelun jälkeen jokainen sai maalata varpaansa, ja tämän vuoksi säikähdin omiani tänään. Normaalisti en kiinnitä varpaisiini mitään huomiota. Rumatkin ovat. Siinä vaiheessa kun olisi pitänyt alkaa hieroa toisten jalkoja ja varpaita, päätin sujauttaa sukat jalkaan ja häipyä takavasemmalle. En hiero edes omia jalkojani, miksi ihmeessä sitten toisten? Jossain se raja on mentävä, ja minulla se menee näköjään varvashieronnassa. Ei kiitos.

Jäin hivenen ihmettelemaan mitä yhteistä on kynttilöillä ja varpaiden hieronnalla. Kai se on sitä well-beingiä, jota voi harrastaa relax-cd-levyn instrumentaalimusiikkia kuunnellessa.

25.4.05

Tyttären suusta

Tyttäreni tunnusti päivänä muutamana silloin tällöin joutuvansa psykedeelisen tupakan vaikutuksen alaisuuteen. Säikähtäneenä otin asiallisen huumevalistusilmeen kasvoilleni, ja olin jo avaamassa suutani kunnes tajusin hänen tarkoittavan passiivista tupakointia.

Samaisena päivänä hän täytti leirilleilmoittautumiskaavaketta. Lappu oli hänen elämänsä ensimmäinen, jonka hän allekirjoitustani lukuunottamatta täytti yksin kokonaan. Erityisesti kohta erityisruokavalio pohditutti: "Pitääkö tähän kirjoittaa vaikka että nakit ja muusi. Tai hampurilainen?"

Tytär ottaa askeleita kohti aikuisuutta. Lauantaina hän kävi kahvilla, mikä tarkoittaa, että hän oikeasti joi sitä kahvia. Tällä hetkellä hän tulee isona asumaan Helsingissä, hänellä on dalmatialaiskoira ja rikas poikaystävä, syystä että sirkustaiteilijoilla voi olla kuulemma huonot tulot, jollei sitten pääse hivenen Sirkus Finlandiaa maineikkaampaan sirkusryhmään mukaan.

Saappaat savessa

Viikonloppuna, kun kenkieni piikkikorot upposivat kotini pihatielle, mietin, että näinkö pian ihminen vieraantuu menneisyydestään. Niin se vain on. Eipä tullut edes mieleen, että keväisin täällä on parasta käyttää lättäpohjakävelykenkiä tai kumisaappaita. Siinä samalla mietin, että haluanko maata hehtaarin tuohon suuntaan vai ehkä sittenkin tuonne toisaalle. Samaa kivikkoista savikkoa kaikki, jossa ei kasva mikään muu kuin katkeruus ja ikävä.

Tukka sekaisin

Tämä ei ole valitus.
***
Vähintään kahdeksantoista kertaa yöllä heränneen ihmisen (h)aamu ei ole kivaa katseltavaa. Onneksi kotona ei ole ketään, joten voin rauhassa jupista ja sadatella maailman pahuutta. Mitä varten se mieskin niitä poikia meni hyväkseen käyttämään. Prkl.

Näinä aamuina soimaaja istuu olkapäällä nakertaen itsetunnon murusia ja pistellen niitä suuhunsa. Välillä solvaa saamattomaksi, nauraa ivallisesti yrittäessäni puolustella itseäni. Parempi olla hiljaa, kyllä se kohta kyllästyy.

Jokin osa aivoistani haluaisi painua takaisin vällyjen alle. Univelkaa kai pitäisi saada maksettua, mutta miten? Eihän näin valoisana aikana saa enää nukuttua kohta yölläkään -ikään kuin se muutenkaan onnistuisi. Ja jos nukun nyt päivällä, en saa enää senkään vertaa silmiäni ummistettua ensi yönä.

En saa mennä sänkyyn makaamaan. En anna itseni tehdä sitä. En halua menettää jälleen yhtä päivää.

Ikään kuin tässä olisi jotain menetettävää.

22.4.05

Päivitystä

Katselin eilen South Park- piirretyistä pari jaksoa, joita ystävämme on äänittänyt vuonna 2000. Ajoitus varmistui mainoksista.

Tyttäreni totesi mainoksia katsoessaan, että "onpas mukava katsoa kivikautisia mainoksia!" Minun silmääni ne näyttivät melko lailla uusilta, vaikkakin Kodakin filmimainos tuntui hivenen ajastaan jälestyneeltä. En ainakaan muista nähneeni filmejä mainostettavan enää vuosiin.

Mainos ei herättänyt halua rynnätä ostamaan filmiä. Sen sijaan harhaannuin harmittelemaan digikamerattomuuttamme. Olemme viimeksi ottaneet kuvia elämästämme viime syksynä. Filmejä on kehittämättä puolentoista vuoden ajalta. Muuttaisiko digikamera kuvaustahtia tiheämmäksi? Pysyisivätkö kuvat tekniikan muuttuessa siltikään järjestyksessä?

Pitäisi kai päivittää tätä arkielämää tälle vuosituhannelle. Kännykkänikin on ostettu 1999.

ps. South Parkin lempihahmoni on ehdottomasti jeesus.

21.4.05

Aamun hitaudesta

Tänä aamuna tuijotin pitkän tovin nukkuvaa kissaa, joka näytti aivan tiikeriltä.

Aamutoimia ja siivoussuunnitelma

Kello soi 06.24. Ensimmäisen torkkuherätyksen jälkeen kello näytti 06.30. Valot päälle.

Muistin hikoilleeni yöllä läpimärkänä. En muistanut painajaisia, tosin märät lakanat kertoivat niitä olleen. Ihoni oli edelleen nihkeä noustessani viileän makuuhuoneen hämärään. Olen yrittänyt vähentää hikoiluani vähentämällä yövaatetuksen minimiin, sammuttamalla patterin ja ottamalla kevyemmän peiton käyttöön. Ei auta.

Tyttäreni söi aamupalaksi kaksi paahtoleipää (ei paahdettuna), jogurtin ja lasin maitoa. Itse join ison kupillisen vihreää teetä (siinä on jopa enemmän piristeitä kuin kahvissa) ja selailin samurai-kirjaa. Muistelin käyntiäni Vapriikin näyttelyssä viime keväänä.

Kello 07.11. Säälin naapureita, enkä aloittanut vielä imurointia. Sen sijaan katsoin Koiran päiviä -elokuvan. Aloitin elokuvan jo eilen, mutta koska tapanani on nukahtaa kesken rainojen, jäi loppuosa täksi päiväksi. Ilmeisesti tuollaisia taidepläjäyksiä ei ole tarkoitettu katsottavaksi aamutuimaan; ihmiset tuntuivat ärsyttäviltä, heidän tekonsa ja elämänsä typeriltä ja tyhjänpäiväisiltä. Jotta elokuva ei pilaisi loppupäivää, on syytä tarttua pian siivousrättiin. Siivous kaikkine zen-elementteineen auttaa kaikkiin vaivoihin.

ps.
Hieno kuva.
Toinen kiva kuva.

20.4.05

Ikimuistoisia neuvoja

Olen jo pitkään, hartaasti ja kimpaantumatta pyytänyt oppilaitani viemään soittimiaan huoltoon. Minusta on aivan uskomatonta millaisilla räyskillä ja ronklottajilla he yrittävät soittaa. Joidenkin kohdalla se vähäinen soittoinnostus on hiuskarvan varassa ja vain siksi, että soitin on niin toivottomassa kunnossa. Joskus käytän kohtuuttoman paljon soittoaikaa näpräämällä heidän soittopelejään edes jonkinlaiseen kuntoon. Ne ovat vain tilapäisratkaisuja, koska en varsinaisesti osaa korjata soittimia. Pitäisi kai osata, mutta olen niin nössö, etten uskalla edes yrittää. Vaikka eihän siinä voi mennä kuin vain sikakallis pilli piloille.

Ja nyt se on sitten tapahtunut. Joukkoryntäys soitinkorjaajan pakeille. Ilmeisesti joku keksi, että kun soitin on huollossa, silloin ei tarvitse harjoitella eikä käydä tunnilla. Heureka!

Eilen kuuntelin katse lasittuneena yhden teini-ikäisen tytön musiikkiesitystä. Hohhoijaa. Eihän sitä kappaletta ole tahkottu kuin kuukausi...Luulisi, että jotain pitäisi siinä ajassa tapahtua. Enhän minä voi harjoitella kenenkään puolesta, voin antaa vain ohjeita. Olen varmaankin liian lepsu opettaja. Pitäisi ottaa tiukempi linja. Räyhätä ja mekastaa. Itse kuulun niihin, jotka ovat oppineet soittamaan kurissa ja nuhteessa, välillä itkua tihrustaen, kylmä hiki otsalla ja opettajan alapääpitoista ohjeistusta kuunnellen. Minä ja pari soittajatoveria olemme saaneet neuvoksi sen, että pitää puhaltaa niin, että tuntuu pillussa asti (miespuolisilla pitää tuntua palleissa asti). Muuan huilisti oli saanut opettajaltaan ohjeen, että oppilaan suu ei saa koskaan näyttää koiran persereiältä. Sellistiystäväni ei ole varma, mitä hänen taannoinen opettaja on mahtanut sanoa. Nainen oli puolalainen. Puheensäksätyksen tiheydestä ja äänenpainosta voi tietenkin päätellä paljon. Ystäväni kertoi myös, että parin vuoden yhteistyön aikana hänen eniten käyttämä sanansa oli ”joo”.n dyritin johdatella häntä sia tuntui olevan nyt kovin pinnalla. soittamiseen. sanomiani perusteluinaivät.

Kyynistä kirjoitusta. Onneksi muutamat oppilaat ovat aina niin reippaita ja vieläpä niin musikaalisia, että mykistyn joka kerta ihmetyksestä.

Kummitäti kertoo

Pidän lapsista. Voi olla, että olen joskus väittänyt toista. Mielipiteeni eivät ole kiveen kirjoitettuja eli pysyviä, joskin vakavasti otettavia, tottakai. Yleinen mielipide lienee sitä mieltä, että olen jopa lapsirakas. Tuo voi olla totta; vain harvoin subjektiivinen todellisuuteni pitää yhtä objektiivisen sellaisen kanssa.
***
Vanhin kummityttöni pääsee ripille ensi kesänä. Olemme pitäneet säännöllisesti yhteyttä pitkistä välimatkoista huolimatta. Lähettelin hänelle aikaisemmin kortteja ja lahjoja, olimme kirjeenvaihdossa hänen ollessaan 10-vuotias. Näemme muutaman kerran vuodessa, ja hämmästelen aina kuinka nopeasti lapset kasvavat. Viime vuosina yhteydenpitomme on tapahtunut tekstiviestitse, mikä lienee nykyteineille luonnollisin keino kommunikoida.

Muistan selvästi nyt jo rippikouluikäisen kummityttöni ristiäiset, ja sen kuinka hän kaatoi muutamaa vuotta myöhemmin hiekkaa ämpärillä päähänsä. Nyt jo pitäisi miettiä rippilahjaa.
***
Kummipoikani on mainio tapaus. Hän harrastaa pyöräilyä, leikkimistä pikkuautoilla ja muita mielenkiintoisia poikien juttuja, joista minä en kummitätinä, eli entisenä pikkutyttönä oikein ymmärrä mitään vieläkään. Onneksi hän alkaa olla siinä iässä, jolloin yksin vierailu on mahdollista. Lapsiin on hyvä tutustua joskus ilman vanhempien läsnäoloa.
***
Nelivuotias kummityttöni on vilkkain ja eläväisin näkemäni lapsi. Hänen kanssaan on mukava puuhastella kaikenlaista; käsittämättömällä tavalla hänen energinen läsnäolonsa ei suinkaan syö omaa energiaani vaan päinvastoin kasvattaa sitä ekspotentiaalisesti. Tuskin maltan odottaa hänen olevan vierailuiässä.
***
Nuorin ja tuleva kummityttöni syntyi parisen viikkoa sitten. En ole vielä päässyt tutustumaan tähän ihmiseen, mutta toivon näkeväni hänet mahdollisimman pian.

Välillä tunnen itseni maailman huonoimmaksi kummiksi, unohdan syntymäpäivät tai en jaksa lähettää suunnittelemaani pakettia. Kristillisen kasvatuksen laitakin on vähän niin ja näin. Kaikki kummilapseni ovat silti säännöllisesti ajatuksissani (uskonnollisempi ihminen sanoisi rukouksissa). Olisi kiva nähdä heitä useammin, tutustua heihin entistä paremmin ja olla läsnä juhlien lisäksi myös heidän arjessaan. Välimatkoista huolimatta jokainen kummilapseni on minulle erittäin rakas.

19.4.05

Lähettäkää minulle vaatteita, jotka istuvat hyvin

Viime viikkoina olen saanut ilmaisia vaatteita.(Kiitos kaikille lahjoittajille!) Pari viikkoa sitten sain kevättakin, jonka ostoa olin jo ehtinyt hetken harkita. Viime viikolla sain hienot housut, joskin hivenen liian leveälahkeiset makuuni, mutta muutoin kaikin puolin istuvat. Viikonloppuna minulle lahjoitettiin pehmeä ja tyylikäs merinovilla-puuvilla neule. Kaikki vaatteet ovat käytettyjä, mutta ei se ole ennenkään pukeutumistani haitannut.

Ilmeisesti näytän ihmiseltä, jolle halutaan lahjoittaa vaatteita. Syitä lienee monia. Ehkä joku säälii köyhää, vaate on lahjoittajalle epäsopiva tai sitten lahjoittajat yksinkertaisesti tietävät kuinka paljon inhoan maksaa vaatteista. Mieluummin kiertelen ja kaartelen alennusmyyntejä monta päivää kuin ostan täysihintaista rättiä.

Tänä vuonna olen sijoittanut omiin vaatteisiini 20 euroa. Talvitakki maksoi 15 e, sukkahousut 2 e ja samettihousut 3 e. Ja nämä eivät ole kirpputoriostoksia. Mielestäni kirpputoreilla myytävät vaatteet ovat ylihinnoitettuja. Kuinka joku kehtaa nyhtää virttyneestä topista viittä euroa?

Tyttäreni vaatteisiin on uponnut paljon enemmän, ehkä sellaiset 150 euroa. Hänellä onkin ollut kasvukausi.

18.4.05

Apinamies

Kävin Savossa. Voittajan on helppo hymyillä, enkä nyt puhu jääkiekosta. Jaarittelevat savolaiset käyvät pidemmän päälle hermoille. Sanoisivat asiansa selkeästi, ettei kysyjän tarvitse kiskoa pihdeillä asioita ulos. Olen tavattoman väsynyt ylettömästä sosiaalisuudesta, jota jouduin harrastamaan kaksi päivää ja yhden yön. Onnistuin sittenkin juomaan vähän viinaa ja kiroilemaan.

Jälleen kerran saunan on todistettu olevan varsinainen tunnustuksien luola. Naisten saunavuorolla löyly löysytti kireimmätkin kielenkannat. Tosin vasta sen jälkeen, kun herkimmät korvaparit olivat siirtyneet pukuhuoneen puolelle. Emme suotta halunneet aiheuttaa heille ikuisia arpia sieluun. Kaikki alkoi kesysti siitä, miten yhdellä meistä oli hiihtoretken aikana alkanut päänsisäinen jukeboxi soittamaan yhtä ja samaa pätkää tylsästä suomi-iskelmästä. Yhden ylämäen aikana hän oli päässyt siinä kahdeksanteen modulaatioon asti. Ja silloin, mäen yllä, hän oli vannonut inhoavansa Marita Taavitsaisen musiikkia, jos ikinä, vahingossakaan joutuu sitä kuulemaan. Modulaatio-, stemmaharjoitus- ja virityskeskustelujen jälkeen piiskaavien löylyjen seassa selvisi, että yksi ja sama mies on kutakuinkin meidän jokaisen lauteilla istuvan naisen päiväunien sankari. Nekin, jotka eivät sitä suoraan myöntäneet, nyökyttelivät kuitenkin hyväksyvästi. Siinä on sellainen mies, joka luultavasti vain tulisi ja ottaisi. Ei mitään turhaa lässytystä. Tai näin meistä jokainen ainakin toivoo.

Nyt on pakko levätä hetki.n dyritin johdatella häntä sia tuntui olevan nyt kovin pinnalla. soittamiseen. sanomiani perusteluinaivät.

15.4.05

Taas matkalle

Lähden huomenna kahdeksi päiväksi Kuopioon. Väsyttää jo nyt. Tiedän, etten saa hetkeäkään omaa rauhaa. Olen koko ajan tekopirteä ja reipas. Minulla on homma hanskassa ja kaikki sujuu kuin rasvattu (ja muut kliseet vielä tähän). Olen aikuisen soittajan esimerkkinä. En juo viinaa, enkä tietenkään kiroile. Saatana.

***
Eilen illalla pyöräilin kotiin ja mietin, mikä sai minut taas kerran ryhtymään tähän. Ajan pyörää pari kilometriä suuntaansa ja parhaassa tapauksessa sade kastelee minut läpimäräksi. Sitten kävellä tillustan nilkkoja myöden kuravellissä, pesen likaisia varusteita ja upotan käteni paskaan. Tämä kaikki siksi, että kaiken työn, kuran ja paskan siivoamisen jälkeen hevonen laskee päänsä tuohon olkapäälleni ja henkii kaurantuoksuisia huokauksia poskelleni. Edes joku on kiitollinen siitä, mitä minä teen.

Kotimatkalla sattui vielä niin, että järven rannalla yllätin sorsapariskunnan itseteossa. Ukkoparka säikähti minua niin, että sukelsi höyhenet pöllyten veden alle. Eikö niitä palele? Kaksi paria joutsenia saapui myös samaiseen pieneen sulaan. Siinäpä räpiköivät keskenään. Mahtaa olla ahdasta.

Miksi en ajautunut sellistiksi?

Ystäväni julkaisi soittajatovereineen kelpo sinkun, Hollow Craving. Kakkosbiisi on ehdoton suosikkini. Alun yksinäinen piano, sello ja laulu ovat tavattoman liikuttava kokonaisuus. Sello toimii aina, niin kuin käyrätorvikin. Kuulin tästä maistiaisia jo tammikuussa ja hyvältä kuulostaa edelleen. Minä olen tietenkin jäävi sanomaan oikeastaan mitään koko tuotoksesta. Jatkan vielä kuuntelua.n dyritin johdatella häntä sia tuntui olevan nyt kovin pinnalla. soittamiseen. sanomiani perusteluinaivät.

Aamuyöllä

Heräsin aamuyöllä vitutukseen.

Huone ei ollut täysin pimeä. Valoa ei ollut tarpeeksi, jotta värejä olisi erottanut. Muodot erottuivat; vaatekaappi, piano, verhot, taulu ja pyykkikori. Sängyn pohjalta katsottuna koko maailma alkoi näyttää yhtä harmaalta ja värittömältä kuin aamuöinen huone.

Jotkut osaavat käyttää toisia ovelasti hyväkseen.
Minä en.

14.4.05

Renkaiden päällä kuunneltua ja luettua

Tiistai-iltana lähdin kohti Oulua. Matka alkoi leppoisasti uutta qotsaa kuunnellessa. Tasaista mättöä, kaasujalka painoi mukavasti. Kemin jälkeen ilma huononi nopeasti; lumi-räntä-sohjo-keli veti mielen matalaksi. Vaihdoin levyn, mutta totesin the Slim Shady Lp:n liian aggressiiviseksi sille kelille. Noin yleensä ottaen (ja tämän tunnustan hieman häpeillen ja hiljaa) pidän Eminemin räpätyksestä.

Iihin mennessä stressihormonitasoni oli sen verran korkea, että halusin mennä P-paikalle yksinkertaisesti itkemään. En tehnyt sitä, koska ajattelin sen olevan typerää ja aiheuttavan entisestään epävakaampaa oloa. Sen sijaan puhdistin sohjon ikkunasta ja tuulilasinpyyhkijöistä, hengitin muutaman kerran syvään ja hyppäsin rattiin. Matka jatkui Moneybrotherin seurassa, mutta kuudennen kappaleen kohdalla laulajan ääni alkoi ärsyttää. Loppumatkan olin hiljaa, mökötin ja kirosin sekä säätä että seuraavaa päivää, jonka viettäisin suurimmaksi osaksi bussissa.

Keskiviikkona hyppäsin bussiin klo 7.50. Hytkyin ja heiluin, kävin välillä kokouksessa ja 16.15 istuin jälleen bussissa. Yhteensä bussitunteja tuli reilut kymmenen. Torkuin, luin ja söin nuhjuisia eväitä. Kirjoista toisessa hyvä ja paha kävi loputonta taisteluaan, toisessa pohdittiin populaaritieteelliseen tyyliin aikaa. Loppumatkaa joudutti radiosta kuuluva Led Zeppelin-ilta.

Tänään aamulla ajoin kotiin. Queens of the Stone Age yritti pitää puolihalvaantuneen mieleni alkumatkasta virkeänä. Tervolan jälkeen vaihdoin mätön jumputukseen. Perille saavuin Daft Punkin Around the Worldin säestyksellä.

13.4.05

Pelottavia hetkiä

Nyt ovat maailmankirjat sekaisin, lopunajat käsillä. Taivas salamoi ja maanrakosista nousee rikinkatkuinen höyry. Tänä aamuna olen ollut niin helvetillisen onnellinen. Sekä eiliset, että tämän päiväiset oppilaani ovat olleet kovin taitavia soittajia. Mitä heille on tapahtunut? Olin niin vaikuttunut, että yllyin kehumaan jokaista melkein kohtuuttoman paljon. Vaikka ei kai ketään voi kehua liikaa, jos aihetta vain on. Arka varhaisteini tosin voi nolostua tilanteesta. Ylenpalttisesta pirteydestäni sai osansa myös italialaisopettajien ryhmä, jonka kanssa keskustelin välittömästi niitä näitä. Kielillä puhuessa on helpompaa kommunikoida outojen ihmisten kanssa. Olen huono small talkissa suomeksi. Olen hiljaa, enkä lässytä joutavia.

***
12-vuotias tyttöoppilaani kysyi mielipidettäni siihen, riittääkö tunti aikaa shoppailuun. Onnellisen vilpittömänä vastasin, että ei tietenkään. Tyttö oli samaa mieltä, mutta vanhempansa kuulema eivät. Jaahas. Minut huijattiin uhmaamaan vanhempien ohjeita. Toivottavasti tyttö ei käytä sanojani perusteluina kaupoissa notkumiselle. Seuraavaksi siirryimme keskustelemaan ripsistäni. Tyttö oli jo pitkään epäillyt, että käytänkö tekoripsiä. En käytä. Tässä vaiheessa yritin päästä jo varsinaiseen aiheeseen eli soittamiseen. Eipä tullut mitään, koska ripsiasia tuntui olevan nyt kovin pinnalla. Tunnin jälkeen kehuin tytön hienoa bändipipoa. Pitäisin sellaista itsekin, jos uskottavuus ei olisi koetuksella muutenkin. Alkoholiostosten yhteydessä lähikaupan kassa kysyy minulta papereita. Uskottavuutta ei varmasti paranna se, että tänäisessä euforiassa ostettu paita on vaaleanpunainen. Hamekangasta valitessa pysyin sentään totuudessa ja ostin mustavalkoista.

Tänään on ollut pelottava päivä, eikä ilta ole vielä lähelläkään. n dyritin johdatella häntä sia tuntui olevan nyt kovin pinnalla. soittamiseen. sanomiani perusteluinaivät.

12.4.05

Taas pitää mennä

Pitäisi pakata reppu ja lähteä kohti Nurmesta. Mukaan otan hammasharjan ja yöpaidan, ehkä pyyhkeen. Kynän ja muistiinpanovihon myös. Niillä pitäisi pärjätä. Kovin suuria määriä ei ole järkevä raahata noin kauas.

Yhtäkkiä ajatus lähtemisestä alkoi kovin väsyttää.

11.4.05

Matti vai Matti?

Noloja tunnustuksia jälleen, mutta näin kävi minulle ja ystävälleni viime viikolla, ennen kuin meille selitettiin, että pääministeri eroaa vaimostaan. Eräänä päivänä olimme nimittäin molemmat nähneet iltapäivälehden lööpin ”Matti olisi halunnut jatkaa”. Minun ajatukset kulkivat oitis Matti Nykäsen suuntaan. Olihan Matti lapsuuteni suuri urheilusankari. Ajattelin, että joku hänen ex-vaimoistaan on tehnyt paljastuskirjan ja kertoo heidän edesmenneestä avioliitostaan. Ystäväni puolestaan oli ajatellut, että nyt Matti N. on saanut vapautuksen vankilatuomiostaan, mutta olisi siitä huolimatta halunnut istua kakkunsa loppuun asti.

Mangatyttö matkalla, nääs

Terveisiä Tampereelta. Vietin siellä raskaan viikonlopun ystävieni kanssa. Menomatkalla vähän ennen Parkanoa näin junan ikkunasta kauriita pellolla. Niitä täytyi ihmetellä, koska täällä näkee vain hirviä tai poroja. Tampereella oli jo melkein kesä. Mutta siitä huolimatta olin kaikkeen niin väsynyt. Olin jo perjantaina aivan riekaleina ja itku ei ollut kaukana. Olisin itkenyt, jos olisin voinut. Se olisi onnistunut vain toisella silmällä.Vasen silmäni oli nimittäin täynnä lääketöhnää. Perjantai aamuna jostain kumman syystä kokeilin, miltä konetiskiaine tuntuu silmässä. Polttaa ja kirveleehän se! Tietysti. Lääkärireissu siitä tuli, mutta selvisin lopulta vain säikähdyksellä. Niin, ja sillä lääketöhnällä.

Lauantaina yritin reipastua ja osittain kai onnistuin siinä. Aamulla keitin ison kattilan kaurapuuroa ja olin kaikille mukava. Päivällä kiersin muutaman kaupan ja istuin kahvilla. Tampere on kiva kaupunki. Niin kului päivä ja tuli ilta. Minulla pinna kiristyi. Olin jo yhden viinilasillisen jälkeen valmis kertomaan muutamia totuuksia yhdelle ystävistäni. Sosiaalinen kontrolli ja mukavuudenhalu kuitenkin esti minua. Niin kuin se estää minua olemasta suurimman osan ajasta ilman vaatteita. Ahdistavaa tunnelmaani lievitti paikalle saapunut ystäväni aviomies. Hän on usein hauskempaa seuraa kuin vaimonsa ja sanoo minua kampausteni vuoksi mangatytöksi. Olen tuntenut hänet jo melkein kymmenen vuotta ja joskus ihmetellyt, että miten tuollainen musiikillisen perheen vesa on jäänyt noin heitteille musiikkiharrastusten suhteen. Nyt hän sen paljasti. Lapsena hänelle ei löytynyt tarpeeksi pientä viulua ja mikään muu soitin ei olisi kelvannut. Niinpä pienen viuluviikarin haaveet laimenivat murrosiän satunnaiseksi kitaranrämpyttelyksi. Eniten häntä tuntui harmittavan se, että nyt hän voisi olla maailman kuuluisin kyykkyviulisti, joka soittaisi heviä. Esiintymisasuna olisi kuulema mielettömän iso, mustasta nahasta valmistettu ja niittikoristein koristeltu kalukukkaro. Luonnollisesti hänen jalo olutmahansa röllöttäisi siinä päällä. Metallica ja kumppanit pyytäisivät päästä hänen lämppärikseen.

Minua vietiin vielä lauantaiyönä baariin, vaikka olisin ollut valmis nukkumaan seuraavaan päivään siihen asti, että saisin taas nousta junaan. Jonotimme johonkin ihmeelliseen paikkaan, johon julkkikset yrittivät päästä sisään pelkästään olemalla julkkiksia. Muuan julkkispari tunki ohitseni ja koska en ollut tuntevinani heitä, niin topakasti kehotin pysyttelemään jonossa. Portsari tuntui olevan kanssani samaa mieltä. Baarin sisällä ihmettelin itseäni, että annoin taas tämän tapahtua. Houkutella itseni tällaiseen helvetinkoloon. Eikä houkuttimena edes ollut mitään, ei edes bändiä. Lähdin jo reilun tunnin oleskelun jälkeen pois. Musiikkikin oli mielettömän huonoa. Olen nirso.

Tiedän, että olin välillä huonoa seuraa. Mutta he ovat siihen kai jo tottuneet.

Ei kovin viihdyttävä teksti syömisestä ja ruoasta

Seuraava teksti tuskin kiinnostaa ketään. Siinä käsitellään ruokaa ja syömishäröjä.
***
Viisitoista vuotta sitten maailman luonnollisimmasta asiasta tuli epäluonnollista. Syömisestä tuli ongelma, seurauksena bulimia. Olin tuolloin lähes kaksikymmentä kiloa painavampi kuin nykyään. Jossain vaiheessa raskauden jälkeen painoni tippui nykyiselle tasolle. Vaikka syömishäiriö kummittelee silloin tällöin mielessäni, en pidä sitä kovin suurena ongelmana. Muutama asia silti vaivaa.

1. En voi sietää ruoan valmistamista. Omatekoinen, ns. kotiruoka ei tahdo maistua, varsinkin jos olen tehnyt sen itse. (Tästä olen maininnut joskus aikaisemminkin.)
2. Inhoan suurien ruokamäärien syömistä. Olen melko leppoinen ihminen noin yleensä, mutta ärryn helposti jos minulle tuputetaan ruokaa enempää kuin mitä haluan. Koska tiedän tarvitsevani tietyn määrän energiaa päivässä, syön energiapitoista ruokaa, mutta vähäisiä määriä.
3. Olen ruoan suhteen elitisti. Mikäli jotain ongelmaa tällä hetkellä enää on, se liittyy siihen, että pidän vain kalliista ja erittäin hyvästä ruoasta. Kaikki muu on pakkopullaa.

Tämä ruokateksti liittyy oikeastaan eiliseen ylensyöntiin, jonka vuoksi oloni on ollut varsin tukala ja ikävä.

10.4.05

Välillä tulee lunta taivaan täydeltä

Huomasin toissapäivänä sisäisen kelloni olevan noin kuukauden jäljessä. Ja tämä ei siis tarkoita sitä naisten kiertoa, vaan yksinkertaisesti sitä, että mielessäni en edelleenkään ole päässyt edes pääsiäiseen tänä keväänä. Tämänpäiväinen lumisade sekoitti päätäni entisestään, eikä omituista tunnetta myöskään helpottanut se, että sunnuntaikävelyllä paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta. Ja aivan vastikään lähtiessäni keinumaan, oli mitä loistavin rauhallinen iltapäiväkeli, ja jo kymmenen minuutin kuluttua olimme tyttäreni kanssa saarrettuina lumimyrskyn keskelle.

Kerrankin voin tyytyväisenä todeta ettei säätila vastaa mielentilaani. Olen nimittäin täysin vakaa ja rauhallinen, ollut jo pitkään.
Ainakin päivän.

6.4.05

Aina jossain vaiheessa kevättä

Joka vuosi huomaan kevään yllättäneen. Eilen kauhistuin sulanutta luistelukenttää. Piti oikein pysähtyä ja tuumata hetki. Sitä ei enää ollut. Noin vaan suli pois, varoittamatta. Pitäisi kai alkaa lintuharrastajaksi, niin huomaisi vuodenaikojen vaihtumisenkin vähemmin yllätyksin.

Joka kevät kuuntelen Arvo Pärtin musiikkia. Viiltävät viulut kuuluvat kevättalveen, kylmiin helmikuisiin aamuihin. Pääsiäisen aikaan kuluu kuoromusiikkia. Koska tämän vuoden pääsiäinen livahti ohi lähes huomaamatta, siirtyi kuoromusiikin kausikin tähän hetkeen. Pärtin musiikissa ei ole mitään vaalenpunaista. Se on kylmän harmaata ja indigoa.

Joka kevät pukeudun liian kylmiin vaatteisiin liian aikaisin. Tapa juontaa juurensa lapsuudestani, epäilen.

Muminaa, hikoilua ja vaaleanpunaisuuden himo

Olisipa mukava herätä joskus täysin levänneenä ja virkistäytyneenä. Viime yönä muistan taistelleeni peiton kanssa, tunkeneeni jalkojani petauspatjan alle ja hikoilleeni. Ilmeisesti myös puhuin ääneen, tai ainakin mutisin jotain sekavaa. Kuten yleensä päivälläkin.
***
Huomaan himoavani vaaleanpunaisuutta elämääni. Kaapistani ei löydy yhtään ainoaa vaaleanpunaista vaatekappaletta, seinillä ei kuki vaaleanpunaisia ruusuja. Onneksi löysin eilen vaaleanpunaisen pinnin lievittämään pahinta vaaleanpunaisuusvajetta. Orastavaa vihreyttäkin on ilmassa; eilen kuljin koko päivän virttyneessä ja kyynärpäistä rikki olevassa villaneuleessa vain sen vuoksi, koska se sattuu olemaan vihreä. Talven violetti kausi (negatiivisine piirteineen) näyttää olevan jäämässä taka-alalle.

Näyttää siltä, että minun on pakko mennä kangaskauppaan ostamaan pala vaaleanpunaista kangasta. Sitä kautta pääsenkin kätevästi koukkaamaan kirjastolle.

5.4.05

Makujen ihmeellinen maailma

Huomasin juuri, että kermalikööri ei sovi ruokajuomaksi sipulivoileivän kanssa. Meni kuvaannollisesti kieli solmuun, enkä tiedä mitä makuja suussani tällä hetkellä on. Yritän korjata tilannetta rommilla.

Sää on yhtä sekaisin kuin maut suussani. Päivällä oli ensin harmaata, sitten killutti hetken aurinko, nyt satoi taivaan täydeltä märkää lunta. Tyttärelläni on huomenna yhdeksän kilometrin hiihtoretki, joten toivon oikeasti hyvää säätä huomispäiväksi. Oikeastaan en ymmärrä mikä ihmeen idea on lähteä neljäsluokkalaisten kanssa noin pitkälle hiihtoretkelle. Olen hieman huolissani, sillä tyttäremme hiihtää oikeasti hitaammin kuin kävelee; parin viikon takaisella seitsemän kilometrin hiihtoretkellä kului neljä tuntia. Toivottavasti kansankynttilä tietää mitä tekee.

Mutta mauista piti kirjoittamani. Tutustuin viikonloppuna pinjansiemeniin, tarkemmin sanoen menetin makuhermoni niille täysin. Alati halajaa mieleni ja kieleni noita pieniä maukkaita jyväsiä. Seuraava projekti elämässäni on etsiä niitä kaupasta ja keksiä niistä jotain hyvää ruokaa. Olisikohan kovin outoa syödä niitä paljaalleen? Tuntisi siinä kai kohta itsensä jonkin sortin jyrsijäksi.
***
Rommi oli hyvää, lämmitti rännän jälkeen.

Pyykkiteline

Eräs aikakausi päättyy. Uusi upea kromattu pyykkiteline syrjäyttää valkoisella muovilla päällystetyn telineen.

Häälahjaksi saatu teline toteutti tarkoitustaan yli kymmenen vuoden ajan. Lähes päivittäisessä käytössä olleena se on uskollisesti kantanut niin tyttäremme potkuhousut kuin nykyiset kimallefarkut. Uupumatta se on kannatellut pyyhkeitä, lakanoita, paitoja ja housuja vuodesta toiseen. Vähitellen ikä alkoi painaa ja muovi lohkeilla. Aluksi lohkeilu oli tuskin silmin nähtävää, loppua kohden muovinpalat tipahtelivat pyykkejä viikatessa lattialle kolahtaen. Kuolinkamppailu alkoi näkyä myös pyykeissä ilmenevinä ruostetahroina. Telineeseen ilmaantui muovikuoren alta teräviä kulmia, jotka pistivät pyykin ripustajaa ja naarmuttivat niin lattiaa kuin kalusteita. Aluksi käyttäydyin kuin kaikki olisi kuin ennenkin, mutta lopulta luovutin. Vanhus on vaihdettava nuorempaan.

Eilen kuoriessani uutta telinettä muovien sisältä, huomasin sanovani ääneen ihana. Sujuvasti se avautui, yhtä vaivattomasti meni kasaan. Korkeus on edellistä ylempänä, jolloin pyyhkeet eivät enää nuhjua lattialla. Jaloista ja kulmista löytyy suojamuovit.

Täydellistä arjen estetiikkaa.

Nyt kovetan sieluni ja kannan pyykkiteline-eläkeläisen sekatavarajätteen sekaan.

Nyt loppuu suksittelu

Tämän talven hiihtosaldo jäi 78 kilometriin. Olen tyytyväinen vaikken aivan 120:een yltänytkään. Seuraava kuntotavoitteeni on käydä uimassa vähintään kerran kuussa. Tämän kuun tavoite täyttyi viime lauantaisella kylpylälillumisella.

Reissaamisen jälkeen menee aina hetki palautumiseen, joten tänään taidan siivota. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkään en voi keskittyä sotkun keskellä, toisekseen siivoaminen on rentouttavaa. Toisin sanoen parin tunnin kuluttua voin keskittyä puhtaassa ympäristössä rentona niin sanottuihin tärkeisiin asioihin, kuten sähköpostiin ja kalenterin pläräämiseen. Pikainen silmäys kertoo, että ensi viikolla pitäisi jälleen matkustaa noin tuhat kilometriä. Yritän olla ajattelematta sitä vielä.

4.4.05

Ruumiillisesti väsynyt rutkutus

Menneen viikon kuluessa olen ajanut autoa noin 1500 kilometriä välillä Oulu - Ivalo. Siinä jo istuu tovin jos toisenkin autossa. Välillä on ollut hyvää seuraa, välillä ei. Yksinäisinä hetkinä olen lauleskellut ja kuunnellut Ylen ykköstä.

Tulin juuri Oulusta, jossa kävin lähinnä kahvilla. Haahuilin hetken myös tavaratalossa, josta mukaani tarttui kaksi tarpeellista esinettä. Pyykkiteline vanhan ruostuneen tilalle ja kori saunatavaroille. Elämä on jälleen kahden tavaran verran mukavampaa; puhtaisiin pyykkeihin ei tartu ruostetta, eikä putiloita, pyyhkeitä ja pyllynalustoja tarvitse enää kantaa kellariin pelkin käsin.

Oulussa oli päivällä kymmenen astetta lämmintä. Hivenen liian kesäinen olotila jäi päälle ja aloin kaihota kevättakkia. Tästä tavarahimosta on päästävä eroon, muuten tulee köyhyys ennen kuin tuottava työ alkaa.

2.4.05

Muistiinpanoja

Kerroin eräälle ihmiselle muutamasta unestani ja sain niille hurjia tulkintoja. Aluksi säikähdin, koska pidin uniani melko harmittomina, enkä uskonut, että kukaan voisi päätellä sellaisesta sekasotkusta yhtään mitään. Kerroin ne vain siksi, että pyydettiin. Pitää vielä miettiä. Niitä unia. Viime yönä en uneksinut mistään.

***
Eilen vierailtuani taas verotoimistossa, ajattelin sen kitinän päätteeksi käydä vaatekaupassa. Tuntui, että voisin ostaa keväisen paidan itselleni. Valitsin turkoosin. Hykertelin mielessäni, ”Hohoo, minäpä ostan kerrankin turkoosin paidan”, mutta samassa huomasin kysyväni myyjältä onko samaa paitaa myös mustana. Eipä ollut ja ostin siis turkoosin. Se on lyhythihainen eikä sitä voi vielä käyttää.

***
Tulee vieraita. Pitää leipoa. En tosin tiedä mitä. Lehmä on poikinut ja pakastimessa on muutama litra ternimaitoa. Voisin tehdä uunijuustoa. Mutta se, että minä pidän siitä, ei tarkoita, että myös vieraat pitäisivät. Ainahan voi yrittää.

***
Ompelukoneesta katkesi neula.