31.10.04

Sunnuntaiaamu

Keitin kahvia, vaikka varsinaisesti se ei tunnu maistuvan. Siemailen sitä vain tottumuksesta. Aamu on ollut omituisen pitkä. Voisi luulla, että eilen nautiskeltujen punaviinilasillisten jälkeen mikään aamu ei ole liian pitkä. Niin, mutta kelloja onkin siirretty tunnin verran miinukselle...

Muistatteko jostakin 1980-luvun Syksyn Sävelestä sellaista tyttöä kuin Anja Niskanen? En minäkään muistanut, kunnes jameissa intouduin laulamaan neidon voittobiisiä. Esitin loistavalla menestyksellä myös kappaleet Apinamies, Paratiisi, Hyvää ja kaunista...En koskaan laula julkisesti, mutta kiitokset loistavalle shuubiduu-kuorolle, että kykenin siihen.

Tänään on siis tunti ylimääräistä aikaa. Kuinkahan käyttäisin sen. Ulkona ainakin on ihana pakkaspäivä. Tulisi pian lunta.

30.10.04

Pintaa ja siirappia

Seuraava kirjoitus sisältää ajatuksellista poukkoilua, tunteilua ja porvarillista hapatusta. Tuhlaat vain arvokasta elämänaikaasi lukemalla tätä, joten suosittelen klikkausta taaksepäin. Nyt.
***
Katselin eilen elokuvan nimeltä Cold Mountain. Kaunis oli kuvaus, ja etenkin miespääosan esittäjä Jude Law. Elokuva vilisi kauttaaltaan nimekkäitä näyttelijöitä, ja olipa mukaan eksynyt myös Jack White. Toinen suosikki-Jackini ei jostain syystä ollut mukana. En nukahtanut kertaakaan, mikä on tässä mainittava, sillä nukahdan lähes aina oli elokuva mikä tahansa.

Tirautin pari kyyneltä elokuvaa katsoessani. Elokuvan rakkaustarina oli harmittavan vaisu, mutta olipahan vain olo, jota kyynel tai pari toisinaan helpottaa. No, helpotti. Elokuvan klisheinen idea kotiinpaluusta, joka ei ole sittenkään paluuta tiettyyn paikkaan vaan nimenomaan tietyn ihmisen luo, oli kaikessa banaaliudessaan ihan kiva. Missäs muualla sitä ihminen on kotonaan kuin rakkaidensa parissa?

Tänään on ollut oikein tasainen lauantaipäivä. Aurinko paistaa, maa on kuurassa. Värjäsin hiukseni ja olen oikein tyytyväinen lopputulokseen. Tilasin olohuoneeseen verhot, joissa ei ole luumua tai kultaa. Sen sijaan siinä on vaalealla pohjalla tasaisesti palloja; punaisia, oransseja, ruskeita ja beigejä. Oikein retrot ja skandinaavisen porvarillishenkiset. Kangas oli melko paksua, mutta koska kudonta on harvahkoa, pääsee valo kuultamaan hieman läpi. Olen erittäin tyytyväinen valinnasta; verhot muistuttavat jostain menneestä 1970-luvun tunnelmasta, turvallisuudesta, ajankuvaan liittyvästä ahdistuneisuudesta ja tupakanhajuisesta tunkkaisuudesta. Miehenikin tykästyi välittömästi. Kerron asiaa näin hartaasti, koska meillä ei ole oikeasti ollut koskaan kunnollisia olohuoneen verhoja, yksinkertaisesti siitä syystä ettemme ole päässeet yksimielisyyteen kankaasta.

Ostin eilen kasvomaalia tämäniltaisia Halloween-kutsuja varten. Ennen kuin alan valmistaa maskia, menen keittämään riisiä ja valmistamaan jotain kastiketta liharetaleista (inhoan niitä, muu perhe tykkää). Porkkanaraastettakin on.

28.10.04

Lainasanoja

Avasin koneen, otin mukavan asennon ja aioin kirjoittaa. Mistä? Ajatukseni ovat liian liukkaita, en ehdi saada niistä kunnon niska-peffaotetta, kun ne ovat jo tiessään. Kun kirjoitan käsin, tämä ajatuksen vikellys on turhauttavaa. Käsi ja kynä ovat minulle liian hitaita. Luulen kirjoittaneeni kaikki hienot päässäni liikkuvat ajatukset ja vieläpä uskon muotoilleeni oikein herkullisia ja kuvailevia lauseita. Todellisuudessa lopputulos näyttää lähinnä ihmeelliseltä koodikieleltä. Näin koneella kirjoittaessa olen nopeampi. Näppiksen tasainen raksutus rytmittää ajatukseni sopiviksi annoksiksi kirjoittaa.

On silti harmi, että paperin ja kynän käyttö on jäänyt lapsipuolen asemaan. Kynänjälki kirjeessä on paljon henkilökohtaisempi kuin pelkkä tietokonetuloste tai sähköposti. Toisaalta näinä hyödyn aikoina, olkoon sähköposti hyväksytty. Onhan se hienoa, kun lähettää postia toiselle puolelle maailmaa ja saa ehkä jo samana päivänä vastauksen.
***
Niska-peffaote on lainaus isoäidiltä. Tosin hän käyttää hieman ronskimpia sanoja, mutta minä haluan olla nyt fiksu. Sisältö tulee selväksi näinkin. Tämä ote on peräisin 1970-luvun lopulta, kun mummun täytyi panna yksi vävypojistaan kuriin ja kunnioitukseen.

Pitkä päivä

Toisinaan iltapäivä tuntuu olevan jo täysin eri päivä kuin aamu. Tänäänkin.

Aamuisen pienehkön lenkin jälkeen päädyin takaisin kotiin. Mies olikin tullut yllättäen töistä kotiin ja luki jälleen teksti-tv:n Porttilaa Summas-kohusta. Pistin koneellisen pyykkiä pyörimään, suunnittelin uutta ergonomisempaa työpistettä, kyllästyin siihen ja istuin koneelle. Mies häipyi takaisin töihin (tällä kertaa oikeaan aikaan). Aloin kirjoittaa auki ajatuksia ympäristöstä, ihmisestä ja lähinnä näiden käsitteiden välisistä kuiluista ja silloista. Aika meni nopeasti.

Hetki sitten join lasillisen appelsiinimehua. Söin myös paahtoleivän, jonka päällä oli voita, kinkkuviipale ja juustoa. Ylellistä, sillä en laimentanut mehua ollenkaan vedellä.

Nyt lähden kirjastoon, mutta sitä ennen venyttelen hieman.

Tavallinen aamu

Tänään aamulla herätyskello soi 06.32. Tönäisin miestäni kylkeen ja pyysin häntä napsauttamaan valon päälle. Hetken heräiltyäni vilkaisin uudehkoa rannekelloa (nukun sen kanssa) ja päätin nousta. Kello oli tuolloin 06.35.

Raahauduin tyttäreni huoneeseen, napsautin valot päälle. Hänen peittonsa on aina valunut yön aikana puoleksi lattialle. Tönin häntä hetken ja lähdin tuijottamaan itseäni vessan peilistä. Remontin yhteydessä kylpyhuoneeseemme tuli halogeenivalojen lisäksi peilin päälle pitkä valo. Siellä on kirkasta, joten nautiskelen valohoidosta joka aamu. Tänään olisi lisäksi pitänyt mennä suihkuun, mutta siirsin toimenpiteen iltapäiväksi. Silloin palelee vähemmän.

06.45 menin riipimään tytärtäni sängystä uudemman kerran. Päätin ilahduttaa häntä olemalla hyväntuulinen ja reipas äiti; tein pari aamupalavoileipää valmiiksi, kaadoin appelsiinimehunkin lasiin. Join kupillisen teetä hänen seuranaan keittiön pöydän ääressä; tyttäreni luki Risto Räppääjää ja minä hieman pirullisempaa kirjaa. 07.10 tyttäreni lähti bussiin, menin herättämään miestäni.

Katselin puoli kahdeksan uutisia. Ihmisen evoluutio on taas saamassa uuden käänteen ja viisaat insinöörit yrittävät tehdä energiaa tyhjästä. Hyvä niin. Koska olin entistä enemmän palelluksissa, päätin siirtää suihkuttelun vielä eteenpäin -illaksi. Katselin mtv:ltä Hivesin videon. Mieheni halusi nähdä vielä urheilujournalismia Summas-kohun vuoksi. Minua asia ei erityisemmin liikuta, joten tuhahdin itsekseni asialle.

07.55 mieheni lähti töihin. Keittelin kupillisen kahvia, siivosin vähän ja lukaisin muutaman blogin. En enää palele, harkitsen suihkuun menoa. Kohta olen herännyt.

27.10.04

Ikuisesti nuori

Äidilläni oli eilen syntymäpäivä. Hän on 48-vuotias ja väittää olevansa vanha. Hävettää, että muistin merkkipäivän vasta illalla. En lähettänyt korttia, en mitään muuta kuin persoonattoman tekstiviestin. Hätäpäissäni, kun en muuta enää ehtinyt.

Ikä on kovin suhteellista, vaikka itsekin ajattelin lopettaa vuosien laskemisen 35:een. En tosin tiedä, mikä maaginen luku se on. Luultavasti 36 olisi yhtä hyvä. Toinen isoäideistäni on 94-vuotias eikä sano ajattelevansa koko ikäasiaa, ”ei enää tässä iässä”. Jos elän yhtä kauan kuin hän, toivoisin saavani paljon niitä hyviä ominaisuuksia, joita hänellä on. Osaisin ajatella asioita oikeassa suhteessa. Kaikesta ei tarvitse kehittää ongelmaa ja henkilökohtaista kriisiä. Ei enää siinä iässä. 94-vuotiaana nauraisin kaikille vanhuudesta kitiseville alle viisikymppisille.

Verhovisio

Olohuoneemme on kovin paljas. Siellä ei ole verhoja eikä tauluja. Yksi kynttilälampetti yksinään seinällä, orpona.

Hetki sitten astuessani ulko-ovesta sisään näin sieluni silmin millaiset verhot olohuoneeseen on tultava. Nyt pitäisi löytää kangas, jossa on punaista, tummaa luumua, hitunen oranssia ja jonkin verran kultaa. Iso kuvio.

Tämän vision kanssa verhot jäävät luultavasti jälleen kerran hankkimatta.

Otsalamppu

Näin veljelläni otsalampun. Veljenpoika näytti käyttävän sitä iltasadun aikaan.

Otsalamppu olisi oikeasti suunnattoman kätevä vehje. Kirkasotsaisena voisi tehdä kaikenlaista kätevää, johon ei muuten olisi rahkeita. Kuten voisin kävellä aivan pilkkopimeässä kädet selän takana. Tai sähkökatkoksen aikaan voisin lukea kirjaa muina miehinä. Bussissa ja yöjunassa otsalamppu olisi aivan vallaton.

Viime viikolla paikallisessa marketissa sähkökatkos yllätti asiakkaat. Sillä hetkellä kun sähköt kaikkosivat, kuului kaikkialta yhtäaikainen "ooh!" huudahdus. Sellainen ääni olisi mahtava saada taltioitua; yhtäaikaisuus, moniäänisyys, laaja-alaisuus ja säikähdys kaikki yhdessä äänessä. Vaikutuin. Siinä tilanteessa otsalamppu olisi ollut paikallaan. Naps vaan ja kierrosta jatkamaan. Nyt täytyi jäädä paikoilleen siksi kunnes valot palasivat. Melko pian palasivatkin, mikä oli toisaalta harmi.

Vuosia sitten jäin pienemmässä kaupassa sähkökatkoksen saartamaksi. Asuin tuolloin kesää Espoossa. Kauppareissullani oli mukana viisi lasta, kaksi 3-vuotiasta, muut vähän vanhempia. Kärry oli täynnä ruokaa, molemmissa jaloissa roikkui lapsi, lopuista kolmesta kaksi oli lähtenyt jo tutkailemaan herkkuhyllyä. Yksi haki maitoa. Pimeyden keskellä etsimme toisemme, lohdutin pienimpiä ja odottelimme sähköjen palaamista. En voinut lähteä pois, koska tarvitsimme sen ruoan sieltä kärrystä. Lapsilla alkoi olla nälkä, minulla paniikki.

Ystävällinen myyjä tuli auttamaan meitä ostoksinemme kohti kassaa. Kassa ei tietystikään toiminut, mutta selitin tarvitsevani ruokaa näille lapsille, joten kassa lupasi laskea ostokset yhteen käsin. Näin kävi, maksoin rahalla ja säikähtäneet tenavat saivat ruokaa.

Koskaan ei voi tietää milloin ihminen tarvitsee otsalamppua. Varautukaatten.

26.10.04

Vuosipäivä

Tänään on kulunut vuosi tuuban ensimmäisestä merkinnästä.

Henkistä kehitystä ja ihmisenä kasvamista? Prosessi lienee kesken koko loppuelämän. Yritystä on.
Materiaalista hyvinvointia? Jonkun verran edellisvuotta parempi taloudellinen tilanne; asunnosta saatu myyntivoitto mahdollisti uuden asunnon remontin.
Suuria elämänmuutoksia? Valmistuminen, muutto ja lähipiirissä tapahtunut kriisi, jonka vaikutusta on vaikea vielä arvioida.
Täytin kolmekymmentä.

Nyt olisi hyvä hetki tehdä joku suuri lupaus ensi vuodeksi.

25.10.04

Sokea leikki

Kaksospojat leikkivät puistossa. Toinen näki ilmeisesti valoja ja varjoja, toinen oli täysin sokea. Hämmästelin heidän rohkeuttaan ja rimpuiluintoa, ja hämmästyksekseni täysin sokea poika vaikutti jopa hivenen rohkeammalta kuin veljensä. Hän juoksi, kiipeili, laski mäkeä ja keinui; ruumiin liikkeet olivat suuria ja hän aisti välineitä käsillään, ruumiillaan, poskellaan ja jaloillaan. Liukumäessä hän laski pitkällään, selkä mäkeä vasten, kädet liukuen perässä. Ei pelkästään takapuolella (kuten minä ja monet muut.)

Pojille oli annettu paljon vapautta, sen näki liikkeistä ja rohkeudesta. Moni näkevä lapsi on usein jopa paljon arempi, vanhempien ääni soi puistossa "varovasti!", "älä juokse", "ei saa mennä sinne, tipahdat vielä ja taitat niskasi, miten sitten..." Varoituksen sanat jäävät kaikuina päähän.

Pitäisi uskaltaa antaa enemmän vapautta muille ja itselle.
Ei tarvitsisi aina olla niin varovainen.

Ihana maanantai

Tunnekuluttavan viikonlopun jälkeen alkava arki on suuri helpotus. Viime päivinä harjoittamani empatia vei paljon voimia, joita olisin tarvinnut tällä viikolla saadakseni aikaan jotain oikeasti järkevää. Tosin toivun myös flunssasta, jolla voi olla vaikutusta tähän ylenmääräiseen väsymyksen olotilaan.

Olkoon alkava viikkonne reipas ja jännittävä.

21.10.04

Raakoja kohtauksia elämästä

Eilinen päivä opetti taas uusia asioita elämästä. Tähän asti olen pitänyt mallin toimenkuvaa jokseenkin yksinkertaisena hommana, mutta oikeasti se on kovaa työtä. Varsinkin, jos sitä joutuisi tekemään päivittäin. Enimmäkseen se on odottelua ja väsymistä, mutta myös monimutkaisten eleiden ja askelkuvioiden muistamista. Niin, ja myös hymyilemistä. Tuohon kaikkeen käytin 11 tuntia, vaikka minun olisi pitänyt lukea tenttiin. Syyllisyys kalvaa. Olen ajatellut asian kuitenkin niin, että tentti on vasta ensi viikolla ja kaiken vaivan päätteeksi sain uuden superhienon tummanpunaisen tukan.

Silti. Tenttikirjoihin pitäisi tarttua. Päästä westernin syvimpään olemukseen. Analysoida, miksi Clint Eastwood ratsastaa mustalla hevosella tai miksi meksikolainen nainen pukeutuu avokaulaiseen paitaan. Westernit ovat tylsiä elokuvia. Katson niitä ainoastaan siksi, että ne ovat niin omituisella tavalla kiehtovia. Noudattavat tiettyä kaavaa. Intiaanit ja meksikolaiset kuolevat, valkoinen mies juo voitonmaljan ja pyyhkäisee sänkipartaisen leukansa likaiseen paidanhihaan. Viime aikoina tv:stä nähdyt Sergio Leonet ovat olleet välttämätöntä katsottavaa. Aina. Katsoin niitä ensimmäisen kerran alle kouluikäisenä. En ymmärtänyt niistä mitään. Paitsi, että hevosella pääsee lujaa. Vanhemmatkaan eivät vastustaneet elokuvien katseluani, koska ennen vanhaan lehden ohjelmatiedot eivät varoittaneet, että elokuva sisältää raakoja kohtauksia. Eipä silloin tarvittu muutenkaan ulkopuolista kontrollia tv:n katseluun. Ohjelmaa tuli vain kahdelta kanavalta. Jos ulkona oli pakkasta tai lumipyry, niin näkyi vain yksi kanava ja sekin huonosti. Lähetykset olivat ohi viimeistään klo 22 aikaan.

19.10.04

Poro - Ren

Tänään on Led Zeppelin-päivä. On myös kuuloharhojen aika. Olen varma, että CD pyörii välillä liian nopeasti, kesken biisin. Sama vika on mp3:ssa, jota voi muistikortin ansiosta käyttää vaikka juostessa eli mikään ei vaikuta soiton laatuun häiritsevästi. Mutta komppi tuntuu silti välillä heittelehtivän sinne tänne...
***
Sain äidiltä uudet nahkahansikkaat. Mustat, vuorelliset. Tuoteselosteessa luki: Poro – Ren ja vieressä oli kuva porosta. Uuden nahan tuoksu on miellyttävä.

Tänään kaupungin ilmaissanomalehdessä Karita Tuomola sanoo, että kädet kannattaa suojata kylmällä ilmalla. Terävä tyttö.
***
Kahvin tuoksu on myös miellyttävä. Valitettavan usein kuitenkin tuoksu on parempi kuin itse kahvi. Yliopistolla hairahdun toisinaan ostamaan Kuppilan kahvia ja petyn lähes joka kerta. Suu vääntyy irveeseen, kun kupissa onkin jotain muuta kuin odotin. Tuoreena kahvi on tietysti parasta, eikä siitä pitäisi tehdä liian vahvaa. Keitin muuten juuri erinomaisen hyvää kahvia.

Tukossa

Koska olen itse tukossa, lainaan tekstiä kirjasta Hylkäämisen päivät:

"Miksi hän oli heittänyt pois näin yliolkaisesti viisitoista vuotta yhteisiä tunteita ja kokemuksia, rakkautta? Hän oli täyttänyt elämäni jokaisen hetken ja oli nyt kadonnut kuin kysymyksessä olisi ollut vain leikki. Hänen päätöksensä oli epäoikeudenmukainen ja yksipuolinen. Hän oli puhaltanut menneisyyden pois niin kuin puhalletaan pois kädelle laskeutunut häiritsevä hyönteinen. Ei ainoastaan hänen oma menneisyytensä, vaan myös minun menneisyyteni oli romahtanut raunioiksi."

***
Laura Sippolan Ero -kappaleella ja edellä mainitulla kirjalla on paljon yhteistä. Molemmat ovat koskettaneet minua, auttaneet ymmärtämään hylättyjä. Heitä on paljon.

Niin on myös hylkääjiä. Heitä onkin vaikeampi ymmärtää.

18.10.04

"Uusi vanha tuttu" -ilmiö

Taas täytyy vähän ihmetellä tätä ihmisyyttä.

Aina silloin tällöin tulee vastaan ihminen vuosien takaa, eikä häntä tunne enää ollenkaan. Jutunaiheet ovat vähissä, yhteenkuuluvuuden tunne mitätön. Joskus harvemmin taas tulee vastaan täysin uppotuntematon ihminen, jonka kanssa juttu alkaa luistaa ihan noin vaan. Jo hetken kuluttua tuntuu kuin olisi tuntenut jo pitemmänkin aikaa, vaikka olisi vasta tavannut.
***
Kurkkua kivistää, mikä kielii tulevasta flunssasta. Ruumiillinen rangaistus viikonloppuna tapahtuneesta iloliemen nauttimisesta lienee paikallaan.

14.10.04

Oikeustiedettä

Luin lehdestä, kuinka rikollisia oli ollut tuomiolla. Muuan pariskunta sai eläinsuojelurikoksesta ikuisen eläintenpitokiellon. Lisäksi mies sai 5 kuukautta ja 15 päivää ehdollista, 150 euroa sakkoa ja 100 euroa hän joutuu maksamaan aseestaan valtiolle. Nainen sai 5 kuukautta ehdollista ja 120 euroa sakkoa. Yhteisiä todistajankuluja näytti tulleen 26 euroa. Nämä ihmiset olivat kiduttaneet eläimiään kuukausitolkulla. Osa niistä oli lopettu ampumalla, joista muutamat olivat silti jääneet henkiin. Osa oli nääntynyt hengiltä ruuan ja veden puutteessa. Ulkopuolelta teljetty navetta oli lantaa täynnä ja osa kuolleista eläimistä oli hautautunut jo lietekerroksen alle. Uskomatonta.

Mutta Suomen lain mukaan on toki pahempi rikos se, että 80-vuotias mies tehtailee kiljua ja myy sitä. Niin paha, että siitä koituu 10 kuukautta ehdollista, 240 euroa sakkoa ja vieläpä menetetyistä panimotuotteista pitää valtiolle maksaa 3360 euroa.

Ei toteudu oikeus.Ei ainkaan kohtuudella.

Tottumisesta ja ovettomuudesta

Edellisessä kirjauksessa kerroin yläkerran kirkuvasta vauvasta. Tänään aamuyöstä heräsin siihen, etten ollut herännyt kirkumiseen kertaakaan. Ja siitä se sitten alkoi, reilun puolentunnin konsertti. Menetin toivoni ja nousin ylös.
***
Pahvilaatikoihin kompastumista vältellessä jalkoja on nosteltava ylemmäksi kuin normaalisti. Sisätiloissamme on muuton jäljiltä vielä reilusti yli kymmenen purkamatonta pahvilaatikkoa, jotka esteellistyttävät elämää. Siispä elämä kotona sisätiloissa on edelleen enemmän tai vähemmän harppomista. Mutta siihenkin alkaa jo tottua.
***
Ovettomuuteenkin näköjään tottuu. Tuskin enää muistan millaista on olla ovellisessa kodissa, huoneessa oven takana rauhassa tai vastaavasti oven edessä koputtelemassa. Oikeastaan ovellisuus antaa paljon enemmän perheyksikössä eläville ihmisille vapautta kuin ovettomuus; oman tilan selkeä rajaaminen auttaa muita huomaamaan tilan ja ajan tarpeen. Helposti ajattelisi ovettomuuden lisäävän "perheen sisäistä luottamusta" tai "yhteenkuuluvuuden tunnetta", mutta tosiasiassa oman tilan (fyysisten rajojen) puuttuminen nakertaa kaikkien vapautta.

Muistiin: ovikauppaan mentävä mitä pikimmiten.

13.10.04

Mieslässytystä II

Muuan ystäväni totesi eilisestä postauksestani, että olen liian tosikko enkä osaa ottaa miesten kohteliaisuuksi vastaan. Vai tosikko. No olkoon, mutta jos kohteliaisuus naisia kohtaan on tuollaista, mitä edeltä voitte lukea, niin kiitos ei.

Jos joku mies haluaa välttämättä olla minulle kohtelias, suosittelen vanhanaikaista tapaa. On miellyttävää, jos minulle avataan ovi, tarjotaan istuinta tai ojennetaan käsivarsi tueksi portaissa, vaikka oikeasti en sitä tarvitsisi. Naisen pitäminen yksinkertaisena, hormonien riepottelemana olentona on pahinta, mitä mies voi tehdä. Mutta minkä minä sille voin (paitsi räksyttää täällä miesten tapojen puutteesta). Omaa oksaansa siinä sahatkoon ( ja tämä on sitten vain kielikuva).
***
Joopa joo.
***
Mistä tulevat ne laulunrenkutukset, jotka alkavat yhtäkkiä soida päässä ilman mitään syytä? Tänään olen kuunnellut Maaritin Jäätelökesää aamusta asti. Olen yrittänyt antaa itselleni muitakin musiikillisia vaihtoehtoja, mutta aina se Maarit sieltä palaa. Voiko tämä jatkua päiväkausia?

Elämisen ääni

Uuden kotimme yläpuolella asustelee perhe kahtine lapsineen. Toinen niistä lienee kovin pieni, koska ilmaisee itseään suureen ääneen kirkuen. Tähän huutoon olen herännyt joka ikinen yö viikon ajan. Kohta varmaan alan öisin jo odottaa puoli kolmen huutoa, viiden huutoa ja puoli seitsemän huutoa. Ja sitten huolestun kun niitä ei jonain yönä kuulukaan; että mikäs on vikana, sairasko lapsi on vai mikä? Sitten huomaan koputtelevani oveen, että joko täällä panadolia tarvitaan vai kyytiä sairaalaanko olette vailla..

Mieheni mukaan lapsen kirkuminen on vain elämisen ääntä, johon on suhtauduttava eri tavalla kuin esimerkiksi juoppojen mellastamiseen ikkunan alla. Oikeastaan tämäntyyppisestä ääni-asiasta valittaminen on epäkorrektia ja huonon ihmisen merkki. Siispä vetäydyn tästä lähtien korvatulppineni peiton alle ja odotan lapsen kasvavan puhekyvykkääksi.

(Hahaa. Vaikuttaa siltä, että sisälläni alkaa puhjeta kukkaan oikea kyttääjä.)

12.10.04

Mieslässytystä

Olen aina pitänyt naisia sellaisina, jotka vatvovat asioita liian monelta kantilta. Tavallisiakin asioita mietitään ja pohditaan, vaikka niissä ei olisi kyseessä muuta, kuin valinta ”Kyllä” tai ”Ei”. Osaavat ne miehetkin. He eivät tee asioista kovin syvällistä analyysiä, mutta kyllä muutaman paperin kopiointi voi ottaa voimille miesjoukossa. Ensinnäkin paperin löytyminen kestää ja kestää...jossain vaiheessa sen etsiminen unohdetaan, koska laatikoista löytyy paljon muuta mielenkiintoista ja kauan kadoksissa ollutta tavaraa.

Illalla seurasin tätä touhua aikani ja viimein sanoin, ehkä liiankin terävästi, että mikä siinä nyt on kun ei löydy. Kello kävi jo yli yhdeksää ja olisin halunnut kotiin. Niinpä ne pari etsittyä paperia löytyivät, mutta sain osakseni ällöttävää mieslässytystä: ”No, no, eläpä nyt, mitä se nyt nuin kipakkana, joo tässä nämä, noo niin...onko sulla kyytiä kotia?” Voi helvetti.

Volvolla pääsee

Viikonloppuna ajoin autoa. Lainasin pappan laatikkovolvoa, sellaista 80-luvun mallia. Olin käymässä äidin luona ja lauantaipäivänä kärsin autottomuudesta. Auto on hyväksi. Jos on käynyt minun lapsuudenkodissa, niin ymmärtää sen. Ajelin siis laatikkovolvoa. Mikäpä siinä, retee peli. Sen kun laittaa vauhtiin, niin etenee kuin juna. Pois vain alta risut ja männynkävyt. Pieniin tiloihin pysäköiminen ei ehkä onnistu yhtä näppärästi kuin äidin Opel Astralla.

Ajoin tyhjää tietä pitkin kohti sivistystä. Miten ihmeessä näin hiljaisella tiellä neljä oravaa oli onnistunut pääsemään hengestään. Jääneet auton kolhimiksi. Siinä ne makasivat kylminä ja kuolleina, verissään. Pienet karvaiset suut elottomina raollaan. Teki mieli itkeä tirauttaa.

Jossain vaiheessa pääsin sivistyksen keskelle. Ajoin liikennevalottomassa keskustassa, jossa autoilijoiden kesken pätevät viidakonlait. Nopeat syövät hitaat ja pienet rääpäleet vikisevät häntä koipien välissä piiloihinsa. Kaupassa tapasin entisen kiusaajani. Taisi olla ekaluokalla, kun jäimme molemmat useampaan kertaan jälki-istuntoon, kun tappelimme. Minä olin tietysti se pahis, koska olin itkettänyt sitä toista. Yhtä kaikki, entinen kiusaajani on edelleen vittumainen ämmä. Nykyään on aina niin hyvää ihmistä olevinaan. Toki ihmiset voivat muuttua ja kasvaa aikuisiksi, mutta piru sisälläni ei anna kuitata menneitä ihan tuosta vain.

Kotiin päästyä palautin laatikkovolvon ja join kahvit mummun kanssa. Pappa ei ehtinyt, kun katsoi tv:sta Lapatossua ja Vinskiä. Mummu kertoi taas siitä, kun 6-vuotiaana joutui jo tekemään miestentöitä. Ja siitä, kun varsa potkaisi ja hän pääsi melkein hengestään. Sitten kuulin seikkailusta Ateenassa ja siitä, kuinka piti riidellä apen ja kälyjen kanssa ja kuinka kaksosista toinen löi toista perunakuokalla otsaan. Aikaa vierähti pari tuntia.

Kotona menin hakemaan varastosta jotain, joka unohtui siinä vaiheessa, kun näin isäni metsäsaappaat. Siististi hyllyllä, huopaiset sisäkengät oli nostettu viereen kuivumaan seuraavaa käyttöä varten. Teki mieli itkeä. Ja itkinkin, mutta salaa sisäänpäin.

11.10.04

Omituisten otusten kerho

Onko kenestäkään muusta ihmisestä outoa se, että esiin noussut paviaanikysymys voi nousta ratkaisevaksi tekijäksi pääkaupunkiseudun kunnallisvaaleissa?

Kuulin tuon radiosta aamu-uutisten yhteydessä. Tosin toivon edelleen, että se oli unta. Oliko se? Pitäisikö yrittää herätä toisen kerran tähän päivään? Sanokaa, että se oli unta.

***
Tyttäreni kysyi mikä mahtaa olla lempivuodenaikani. Nykyään se taitaa olla kesä, nuorempana rakastin syksyjä, vastasin. Siihen tyttäreni totesi: "Niin, tuskin sulle on tuo talvi kovin kiva, koska silloin tulee aina se kooma."

Hän tarkoitti kai kaamosta. Ainakin toivottavasti.

8.10.04

Elämä mittarissa

Tuuban rannekellosta juohtui mieleeni sykemittari. En omista muuta toimivaa kelloa, kuin sen, mikä on siinä mittarissa. Jännä vempain se.

Kaikkea sitä kuntoilevalle kansalle keksitään. Mittarilla voi mitata kalorikulutusta ja sydämenlyöntiä. Omat sykerajat voi määrittää, että tietää sitten harjoitella sopivasti. Kohottaa kuntoaan. Mittarissa on myös mahdollisuus äänimerkkiin, joka ilmoittaa, jos kuntoilija harjoittelee liian rajusti eli ylittää määritellyn sykerajan. Uusimmissa malleissa on ties mitä muita hienouksia. Minun mittarini on viisi vuotta vanha.

Ihmisiä pidetään ilmeisen tyhminä olentoina. Pitää olla mittari, että voi kuntoilla. Ei muuten. Kunto ei kohoa, eivätkä kalorit kulu, jos ei ole mittari antamassa tahtia. Äänitoiminto on ehdoton, koska eihän ihminen itse ymmärrä lopettaa juoksemista, vaikka sydän olisi purskahtamaisillaan rinnasta ja keuhkorakkulat räjähtäneet jo aikaa sitten.

Silti. Onhan se hauskaa yksinäisellä metsätaipaleella katsoa ranteesta, että kuinka kauan on tullut juostua ja mitähän se sydän sanoo. Äänimerkkiä en käytä. Se häiritsee keskittymistä. Joskus myös yritin opetella juoksemaan musiikkia korvanappuloissa, mutta siitäkään ei tullut mitään. En voinut keskittyä. Pitää kuulla juoksevansa.

Rannekello

Hairahduin jälleen shoppailun syövereihin.

Kello on Leijona-merkkinen, venyväisellä metallirannekkeella varustettu. Ranneketta piti lyhentää kahteen otteeseen. Ensimmäisellä kerralla kelloseppä ei uskonut, että jollakulla aikuisella voi olla näin kapea ranne. Olin pyytänyt lyhentämään reilusti, mutta eipä tehnyt hän. Siispä toisella kerralla tuli oikein itse seppä mittailemaan, kehotti siinä sivussa syömään hieman enemmän kaurapuuroa ja lopulta sai lyhennettyä sen tarpeeksi lyhyeksi. Minun puolestani olisi voinut ottaa vielä pari palaa, mutta uskoin seppää ja hänen sanojaan siitä kuinka ennen pitkää kumminkin lihoisin.

Nyt vilkuilen sitä vähän väliä. Ei siksi että haluaisin tietää aikaa, mutta kun se on vain niin mukavaa; käden kääntö, hihan vetäisy ylös ja kulmakarvoja kohottaen katsahdus tauluun. Äitini hämmästyi ostoksesta suuresti, sillä hän ei edes muistanut minulla kelloa koskaan olleen.

Hänpä on väärässä. Lapsena minulla oli samantyyppinen kello. Siinä oli tosin punainen kellotaulu ja venyvät palat olivat vähän isompia. Muistan hieman kärsineeni siitä, että venyvien palojen väliin jäi ihoa ja käsikarvoja.

Ja miksikö ostin rannekellon? En luota yleisiin kelloihin, ne ovat useimmiten aivan missä sattuu ajassa. Vielä vähemmän luotan sisäiseen kellooni, sillä harvoin pystyn arvioimaan aikaa edes parin tunnin tarkkuudella. Lisäksi kännykkäni on rikkoutumisen rajoilla, enkä enää jaksa kaivaa sitä jostain hukasta vain tarkistaakseni aikaa. Tämä asia kellomyyjän mukaan rassaa monia muitakin.

7.10.04

Mukavuustekijöitä

Olen menossa taas elokuviin. Tai oikeastaan vasta perjantaina, mutta lippu täytyi varata jo nyt ensi-iltaan. Jännittää. Taas. Katsoinpa iltasella jännityksen lieventäjäksi elokuvan, josta en osaa vielä sanoa pidinkö vai en. Tuntuu siltä, että kyllä ne ruotsalaiset osaa.
***
Tapasin entisen oppilaani. Sen, joka sävelsi Pöljän Äijän Polkan. Harmi, kun tämä päiväni pelastaja käy nykyisin toista koulua, eikä siksi enää ole minun suosikkioppilaani. Sydäntä lämmitti, kun kuulin, että hän oli pitänyt minusta niin kovasti. Minäkin pidin hänestä. Hän osasi soittaa triolit ilman sen enempää rautalanganvääntöä.
***
Tänään kuuntelussa: Suede (1993), erityisesti kappale nimeltä Pantomime Horse on lemmikkini.

Vaviskaatten (aikuisuus jyrää)

Kauan sitten opintojeni alkuvaiheessa opiskelutoverini kantoivat suurta huolta työllistymisestään "eksoottisen" koulutuksen jälkeen. Tämähän on asia, jota voi murehtia vaikka tappiin saakka. Mutta sitä en ikinä oikein ymmärtänyt (olen tässäkin tyhmä), jotta miksi tulla opiskelemaan ei-ammattiin-valmistavaa humanistista alaa, jos se ammatti on niin tärkeä. Onneksi nykyään ovat nämä ammattikorkeakoulusanahirviöoppilaitokset, jonne tulevaisuudestaan huolta kantavat ihmiset voivat mennä ja hakeutua työmarkkinoille hyvänkuuloisen ja -näköisen tutkintotodistuksen kanssa.

Ääneenlausumaton ajatukseni oli pitkään, että opiskelen niin kauan kuin se taloudellisesti ja ajallisesti on mahdollista. Opintotukiviikkoja jäi 14 käyttämättä, joten siinä mielessä valmistuin etuajassa. "Ikuisen" opiskeluperiaatteen taustalla oli pelko siitä, että joutuisin töihin, jossa olisin kiinni seuraavat kolmekymmentä vuotta. Nyttemmin miehen mentyä töihin (jo vuosia sitten), ajatus työtävieroksuvasta puolisosta ei enää kuulosta itsestänikään hyvältä. Tämä on kai sitten tätä aikuisuutta ja siihen liittyvää vastuuta. (Vitsit, vähänkö oon virallinen ja sillee tärkee.)

6.10.04

Pitkä penni

Viime aikoina menoni ovat olleet huomattavan paljon suuremmat tuloihin nähden. Taustalla on väärä ajattelumalli, joka menee suurin piirtein näin:

Tiedän, että tillilleni on tulossa ylimääräistä* rahaa (sellaiset 140 euroa). Tällä hetkellä raha ei ole vielä tililläni, jonka vuoksi käytän jo olemassaolevia taloudellisia resursseja elintasoni kohottamiseen ja turhakkeiden ostamiseen (siis ajatellen tuota tulevaa rahaa). Kuvittelen sen riittävän kenkiin, suihkupurkkitelineeseen, verhoihin, tukkasolkeen, silmäripsiaineeseen, kaljoitteluun ja jopa lääkkeisiin, vaikka todellisuudessa olen käyttänyt tulevan rahan jo kolmessa ensinmainituissa ostoksissa kokonaan. Ovelaa huijausta, vaikka itse sanonkin.

Käytän aikaani jokseenkin yhtä typerällä tavalla; mikäli löydän verhokankaan jo ensimmäisestä kaupasta normaalin viiden kaupan kiertelyn ja kaartelun sijaan, kuvittelen säästäneeni ainakin viisi tuntia. Siispä minulla on viisi tuntia ylimääräistä, ajattelen, ja puuhailen sen ajan kaikkea muuta kuin oikeasti pitäisi.

Itsenihuijaussysteemissä ei olisi mitään vikaa jollen tuntisi tätä jatkuvaa huonoa omaatuntoa.


*Ylimääräistä tarkoittaa rahaa, jota en varsinaisesti olisi ansainnut ja jota ei ole etukäteen budjetoitu perheemme taloutta kohottamaan.

5.10.04

Hivenen helpotusta

Keittiö alkaa näyttää keittiöltä. Astianpesukone on jäänyt jollekin tuntemattomille tielle, sillä sen piti olla paikoillaan jo eilen. Oikeastaan koko keittiön piti olla valmis eiliseen mennessä, mutta on edelleen ns. vaiheessa (hana, listat, laatoitus ja valot puuttuvat). Tosin tässä vaiheessa elämää ei jaksa enää niuhottaa pikkuasioista.

Kylpyhuonekin periaatteessa toimii. Oven puuttuminen tosin voi häiritä satunnaisia vierailijoita, mutta näin perhepiirissä oven puute ei ole haitta eikä mikään.
***
Remontointi ei ole pelkkää suunnittelua ja leppoisaa pöydän ääressä istuskelua, kuten sisustusohjelmat antavat ymmärtää. Se on pienten vaikeiden asioiden selvittämistä, etsimistä ja siitä johtuvaa autossa istumista kilometri- ja tuntitolkulla. Se on huonon palvelun saamista jostain kaupungin hylkiöalueelta löytyvästä lähes unohdetusta rakennustarvikeliikkeestä.

En muuten ole katsonut "unelmakämppää" yhtään jaksoa. Aluksi ajattelin, mutta peruin.
***
Tyttäreni näki kaupungilla miehiä kohtuuttoman monen mäyräkoiran kanssa. Siihen totesi jotta "nuo ovat kyllä joko juoppoja, alkoholisteja tai humanisteja."

Syystakkeja

Kylläpä syysilma pieksee ihmistä. Kipitin postilaatikolle ja sen parin minuutin aikana, minkä olin taivasalla, kastuin läpimäräksi ja muutuin siniseksi. (Huom. Tämä kerrostalo huolehtii asukkaiden arkiliikunnasta. Hissittömässä talossa kaikki hakevat postinsa pihan sievästä postilaatikkorivistöstä.)

Olen jo pari päivää aprikoinut, että jokohan siirtyisin käyttämään paksumpaa takkia. Vielä on riittänyt ohut samettitakki, eikä kovin toppaiseen versioon kehtaisi näin varhain siirtyä. Miten tarkenen talvella, jos nyt käytän samaa vaatetta kuin parinkymmenen miinusasteen säällä. Joskus ajattelin ostaa syystakin, kunnes tajusin, että niitä ei myydä. Vaatekauppojen mukaan näyttää nimittäin siltä, että kesätakeista on siirrtyttävä suoraan talvitakkeihin.

Tietysti minulla on se nahkatakki, jota voisi käyttää. Olen jo muutamana vuonna päättänyt kasvaa aikuiseksi ja jättää isän vanhan nahkatakin kaappiin. Mutta nyt se olisi taas tarpeen, kuten viimeiset kymmenen vuotta aina kylmien syyssäiden tultua. Takkeja tulee ja menee, mutta isän rotsi vm. -75 pitää paikkansa.

Nykymies

Ville Leinonen tekee kauniita kappaleita. Oikein herkkisbiisejä. Niitä kun kuuntelee pari päivää, niin jopa ällöttää. Aion silti jatkaa vielä tämän päivän. Nautin suurehkon hempeilyannoksen heti kerralla, että sitten alan ajatella miehistä toisin. Miehen pitää teutaroida metsätöissä, hakata halkoja, sotkea kätensä, haista hielle, puhua yhden tavun lauseita...Toki nykymies on tähän tottunut, että hänessä täytyy olla monia ominaisuuksia ja kykyjä.

Ville jatkakoon vielä hetken.

1.10.04

Kielikoulu

Kävin eilen apteekissa ja kaupassa. Kaupan kassaneiti puhui minulle englantia. Ajattelin, että tämä on vähintään jokin piilokamerajuttu. Toisaalta saattoi olla niin, että neiti vain halusi harjoitella englanninkielistä palvelua. Harvemmin silti kuulee suomalaisen puhuvan suomalaiselle englantia...On minulle kerran puhuttu kielillä myös kirjastossa, mutta vain siksi, että virkailijalla menivät suomi ja englanti sekaisin. Ennen minua hän näet palveli asiakasta englanniksi ja minulle sitten solkotti molempia sekaisin.

Sattuuhan sitä. Kaksi serkkuani (sisarukset) olivat reilaamassa itäpuolella Eurooppaa noin viisitoista vuotta sitten. Molemmat puhuvat sujuvasti englantia, saksaa ja unkaria, suomen ja ruotsin ohella. Matkan viimeiset etapit olivat Saksassa, missä toinen sisaruksista meni varaamaan yösijaa. Majoitusliikkeen hoitajalla vain oli ongelmia ymmärtää serkkuni ”sujuvaa” saksaa. Siinä oli nimittäin hetken verran puhuttu kuuluisaa siansaksaa täydellisesti. Kaikki kielet onnellisessa sekamelskassa. Niin, että näinkin voi käydä.